*

Tutkijan verkkokamari Historiantutkijan vara-asunto

Jääkäriliikkeen muistolle

Sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen on Suomessa vietetty jääkäriliikkeen merkkivuosia. Jääkärien myytokseen kuuluneen Ostrobotnian kassahuonekokouksen satavuotispäiviä ehdittiin viettää jo syksyllä, ja tänä viikonloppuna sai vuoronsa Lockstedtin harjoitusleirin aloittanut pfadfinder-kurssi, jota juhlistettiin myös Saksassa. Yleisradio on myös julkaissut Elävässä Arkistossaan koko joukon historiallisia jääkärihaastatteluja, joten sadan vuoden takaista vierastaistelija-ilmiötä, joka aikanaan synnytti itsenäisen Suomen puolustusvoimat, on muisteltu varsin kiitettävästi.

Saksassa järjestettyjen muistojuhlien valmistelu aiheutti tammikuussa pienen poliittisen myrskyn vesilasissa, kun vasenryhmän Jyrki Yrttiaho vastusti puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön matkaa muistotilaisuuteen. Episodia voi pitää tavallaan osoituksena siitä, miten jääkäriliikkeen monitahoinen luonne, jota Matti Lackman on käsitellyt teoksissaan, on päässyt monelta unohtumaan. Alun alkaen myös työväenliikkeen edustajia oli jääkärivärväyksessä mukana, ja eräs jääkärietapeista sijaitsi vielä nykyisinkin ilmestyvän Kansan tahto -sanomalehden toimituksessa Oulussa. Saksan itärintaman joukoissa maailmansodan aikana esiintynyt radikalismi ilmeni myös suomalaisessa jääkäripataljoonassa, jossa se yhdistyi vapaaehtoisten epäluottamukseen keisarillisia isäntiään kohtaan. Suomalaisessa pataljoonassa oli "työläisjääkärien toimeenpaneva komitea" ja eräässä vaiheessa vieläpä oma sotilasneuvostonsa, jossa  jäsenenä oli muun muassa tuolloinen hilfsgruppenführer Bror Erik Hannula, sittemmin aikanaan Viron ja Aunuksen heimosotaretkien sankari.

Satavuotisjuhlien yhteydessä on ylipäätään korostettu varsin vähän jääkärien luonnetta poliittisina vallankumouksellisina, mutta sitä he kuitenkin olivat. Vielä vuosina 1914-1915 ajatus siitä, että Suomi voisi irtautua Venäjän keisarikunnasta, joko omin voimin tai imperiumin oman romahtamisen myötä, oli nimenomaan vallankumouksellinen ajatus. Suomalaiset jääkärit vertautuivat täten muihin Euroopan kansallisiin vapausliikkeisiin, jotka maailmansodan seurauksena pyrkivät etsimään ponnistuksilleen tukea keskusvaltain sodanjohdolta. Itsenäisyyttä tavoitelleisiin Venäjän hallitsemiin kansakuntiin lukeutuivat myös puolalaiset, jotka varustivat oman vapaaehtoisosastonsa. Sosialistipuolueessa aloittaneen Józef Piłsudskin komentamat puolalaiset legioonat osallistuivat Venäjän vastaisiin taisteluihin Itävalta-Unkarin armeijassa, ja legioonien marssi sai Puolan sotavoimissa saman symbolisen merkityksen kuin Sibeliuksen Jääkärinmarssi oman maamme armeijassa. Saksasta etsivät tukea myös brittiläistä imperiumia vastaan taistelleet irlantilaiset tasavaltalaiset, joiden aktivismi tosin kanavoitui Saksaan lähetetyn vapaaehtoisosaston sijasta aseelliseen toimintaan oman kotimaan kamaralla. Tämä ei ollut tuntematonta suomalaisille jääkäreillekään. Vuoden 1916 aikana jääkärit räjäyttivät venäläisen ammusvarikon Kilpisjärvellä ja ottivat yhteen suomalaisten poliisien ja venäläisten santarmien kanssa Simon kahakassa. Konstaapeli Matti Palomäen murha muistutti monin tavoin IRA:n toteuttamia poliisimurhia ja oli erikoinen esimerkki jääkäriliikkeen turvautumisesta terroristeille ominaisiin menetelmiin.

Vallankumouksellisuus ei jäänyt vain sodanajan ilmiöksi. Puolassa, Irlannissa ja Suomessa nousi maailmansodan jälkeen kysymykseksi se, miten radikaalissa poliittisessa liikkeessä toimineet vapaustaistelijat sopeutuisivat rauhan oloihin. Kaikissa maissa tämä merkitsi vanhojen vapaussoturien jakautumista. Osa hyväksyi uuden status quon ja tunnusti uuden kansanvaltaisen hallinnon sellaisena laillisena esivaltana, jonka puolesta he olivat taistelleet. Osa puolestaan säilytti vanhan radikalisminsa ja halusi jatkaa taistelua vieläkin pitemmälle, joko ulkomaista tai kotimaista vihollista vastaan. Irlannissa brittien kanssa solmittu sopimus merkitsi itsenäisyyssodan veteraanien jakautumista, ja sopimusta vastustanut IRA jatkoi eri muodoissaan toimintaansa terroristijärjestönä aina meidän päiviimme asti. Puolassa sikäläiset legioonalaiset jakautuivat toisaalta kenraali Władysław Sikorskin kaltaisiin parlamentaarisen demokratian kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka tukivat marsalkka Piłsudskin vuoden 1926 sotilasvallankaappausta. Suomessa vastaava jakautuminen nähtiin Lapuan liikkeen aikana, jolloin äärioikeiston voimahahmo, jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Wallenius toimi Mäntsälän kapinan päälietsojana, kun taas jääkärikenraali Aarne Sihvo pysyi lojaalina demokratialle. 

Suomen kannalta ratkaiseva merkitys jääkäriliikkeen maltillistumisessa oli kenties sillä, että vuoden 1899 jälkeinen reaktio venäläistämistoimia vastaan, samoin kuin vuonna 1918 syntyneen valkoisen Suomen identiteetti, olivat alusta asti rakentuneet ajatukselle laillisen järjestyksen ylläpitämisestä. Itsenäisyyden toteuduttua myös jääkärien enemmistön oli hylättävä vanha vallankumouksellisuutensa ja hyväksyttävä uusi vastuunsa esivallan ja laillisuuden ylläpitäjinä, maan uutena esikuvallisena sotilaseliittinä. Tässä mielessä jääkäriliikkeen historia tarjoaa esimerkin siitä, miten itsenäisen Suomen poliittinen järjestelmä on kyennyt sopeuttamaan myös radikaalit ainekset lopulta demokratian palvelijoiksi. Oma vaatimaton vaikutuksensa saattoi olla myös sillä, että jääkäreillä ei ollut omaa Piłsudskin kaltaista karismaattista johtajaa, joka olisi voinut olla sotilaskaappauksen keulakuva. Sisällissodassa hallituksen joukkoja komentaneen C. G. E. Mannerheimin tausta oli ollut tsaarin sotaväessä, mikä oli ollut nimenomaan kovan linjan jääkäreille aluksi vaikea pala nieltäväksi, ja sodan päätyttyä Mannerheim oli vetäytynyt suosiolla päivänpolitiikasta.

Suomalaisten jääkärien sopeutumisessa yhteiskuntaan oma roolinsa oli myös sosiaalisella työllä. Ville Kivimäen taannoisen Tieto-Finlandian arvoisen teoksen kuvailemat henkiset haasteet ja niiden murheelliset seuraukset olivat tuttuja myös jääkäriliikkeen veteraaneille. Käsittelin itse jääkäriupseerien keskuudessa ilmenneitä sotatraumatapauksia takavuosina kirjoittamassani Eino Polónin elämänkerrassa ja sittemmin myös Lähde-aikakauskirjalle laatimassani artikkelissa. Jääkärien sotakokemukseen lukeutuivat maanalaisen liikkeen vainoharhainen ilmapiiri, maanpakolaisen elämä vailla varmuutta kotiinpaluusta, henkisesti haastava palvelus vieraan vallan armeijassa, kaltoinkohtelu vierasmaalaisten esimiesten taholta, ja lopulta antikliimaksin omainen paluu kotimaahan, puukoniskuksi ja petokseksi koettu punaisten vallankumous ja katkera taistelu omia maanmiehiä vastaan. Stressi ja tuska purkautuivat osiin valkoiseen terroriin, osin sodanjälkeiseen alkoholismiin ja itsemurhiin, joita jääkäriliikkeen aktivistit käsittelivät itse avoimesti Jääkäri-Invalidi- ja Parole-julkaisuissa. Eräät tapauksista saivat murheellista julkisuutta. Tammikuussa 1926 autopataljoonan komentaja, jääkärimajuri Leonard Knaapi ampui "hetkellisen mielenhäiriön vallassa" kaksi lastaan, vaimonsa ja itsensä, eräässä oman aikansa perhesurma-tapauksessa. Jääkärieläkekomitean vuonna 1935 laatiman selonteon perusteella viisitoista jääkäriä oli "pysyvästi mielisairaita", neljä oli "kuollut mielisairauden vuoksi" ja yksitoista oli tehnyt itsemurhan. Mäntsälän kapinan jälkeisinä vuosina saivat sosiaalinen työ kovia kokeneiden jääkärien parissa sekä veteraanien keskinäinen vertaistuki korostetun merkityksen Jääkäriliiton toiminnassa.

Jääkäriliikkeen satavuotisjuhlien yhteydessä on tärkeää muistaa jääkäriliike kaikessa vivahteikkuudessaan. Vastikään laadin Latvian historiallisen instituutin aikakauskirjalle vertailevan artikkelin jääkäreistä ja puolalaisista legioonalaisista, johon voi tutustua kokonaisuudessaan myös verkkoversiona. Jääkärien sadan vuoden takainen sotaretki sai päätöksensä Kuurinmaalla, joten suomalaisia sotilaita on muisteltu myös Latviassa. Kuten olen artikkelin viimeisessä kappaleessa todennut, jääkärien tarina kaikessa rikkaudessaan on osa ensimmäisen maailmansodan värikästä panoraamaa. Muiden vapaaehtoisten tavoin myös jääkärit olivat kirjava ja kiehtova joukko poliittisia radikaaleja, vapaustaistelijoita, yhteistoimintamiehiä, terroristeja, opportunisteja, runoilijoita, paremman yhteiskunnan puolesta toimineita aktivisteja, demokratian puolustajia, valtiomiehiä ja tavallisia ihmisiä. Heidän taustansa olivat moninaiset, ja niin olivat myös heidän kohtalonsa.

 

(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

14Suosittele

14 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Veijo Ylä-notko

Mikä on Jalosen käsitys jääkäärien jakautumisesta eri puolille 1918.
Tähän asti haarukka on ollut melkein kaikki valkoisten - melkein puolet punaisten puolelle, joista osa Venäjän kautta.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Tämänhän on Lackman käsitellyt kirjassaan varsin perusteellisesti. Pääosa jääkäripataljoonasta palasi Suomeen 1918 ja taisteli sisällissodassa valkoisten puolella; osapuilleen kolmasosa jätettiin Saksaan poliittisista tai muista syistä ja kotiutettiin vasta sisällissodan jälkeen; parisenkymmentä jääkäriä loikkasi sitten aikanaan Neuvostoliittoon, ja siinä ryhmässä oli väkeä molemmista porukoista.

Veijo Ylä-notko

n.vuosi sitten joku puski gradun tai väittärin väittäen suurempaa osuutta punaisille.
Lienee putinilaista historian kirjoitusta.
Yle kyllä haastatteli tekijää.

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Perussuomalaisten sotilassiipi, Jussi Niinistö, halla-aholaiset ja Halla-ahon uusihailijat eduskuntaehdokas Vilhelm Junnilasta alkaen sekä uusakateemiset Jussi Jalosesta alkaen ovat löytäneet jääkäri-ihannoinnissa toisensa.

https://www.facebook.com/jussi.hallaaho

"synnytti itsenäisen Suomen puolustusvoimat ... muisteltu varsin kiitettävästi"
"maan uusi esikuvallinen sotilaseliitti"
"puukoniskuksi ja petokseksi koettu punaisten vallankumous ja katkera taistelu omia maanmiehiä vastaan"
"pieni poliittinen myrsky vesilasissa" (=akateemista ylenkatsetta)

Tässä asiassa tunnustaudun Jyrki Yrttiaholaiseksi.

Nimimerkki torpassa syntynyt.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

No, aika moni jääkärikin oli torpassa syntynyt. Alkaen siitä pataljoonan ensimmäisestä kaatuneesta, joka oli kansakoulun käynyt torpparin poika Lappajärveltä.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen

Myöskin viimeisten tutkimusten mukaan torppareita ja torpan poikia oli molemmilla puolilla rintamaa lähes yhtä paljon. Sen verran oli Venäjän oloista heilläkin tietoa, että kommunismi ja kolhoosimeininki ei houkutellut. Jotain puolustettavaa näkivät "omassa" torpassaan ja suomalaisessa elämänmuodossa.

Isännissä, niin kuin torppareissakin oli hyviä ja huonoja, ja se aiheutti kahnauksia.

Käyttäjän JuhaKajander1 kuva
Juha Kajander Vastaus kommenttiin #12

Eipä tuossa vaiheessa voinut torppareilla eikä muillakaan olla tietoa kolhoosimeiningistä. Kommunismista kyllä tiedettiin jo yhtä ja toista.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen Vastaus kommenttiin #15

Tarkoitinkin kolhoosimeiningillä YLEISESTI kaikenlaista sosialistista/kommunistista yhteisomistusta!
Eli ihminen ei omista kommunismissa käytännössä mitään. Ja se näkyi sitten kyllä Venäjällä yhteisomistuksessa olleiden tavaroiden hoidon holtittomuutena, välinpitämättömänä hoitamattomuutena. Kommunalkan yhteiskeitiötä myöten. Ja näkyi erittäin pahana sittemmin juuri kolhooseissa.

Myöhemmin Maon Kiinassa vietiin kommunismi niin pitkälle, että kansalainen ei omistanut kuin yöastian, potan!? Sen sisältökin piti aamuisin kuskata ehdottomasti yhteistilan pellolle (Kirja:"Mao,suuri nälänhätä".) Siinä sitä oli kommmunismin kirkas aamunkoitto!?

Tarkoittamani "kolhoosimeiningin" tulosta maahamme marxilaiseen sosialismi/kommunismiin pyrittäessä oli varmaan tietoa täällä Suomessa ajattelevimmilla ihmisillä, torppareillakin. Monia meininki ei houkutellut.

Käyttäjän NikoSillanp kuva
Niko Sillanpää

Aika niukasti tämä asia on kuitenkin prime time -medianäkyvyyttä saanut. Itse törmäsin lähinnä tähän:

http://areena.yle.fi/radio/2624807 (kohdasta 07:05)

Sotilaskoulutusta yritettiin hakea ensin Ruotsista ja Tanskasta, jotka kieltäytyivät.

Sattumalta kuulin toisenkin radio-ohjelman, jossa sivuttiin mm. Mannerheimin ja muiden tsaarin armeijan taustaisen upseereiden ja jääkäriupseereien vuorovaikutusta Suomen armeijan rakentamisessa. Jääkärithän koulutettiin Saksassa korkeimmillaan komppaniatason johtajiksi. En nyt yht'äkkiä löydä kyseistä pätkää.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Sisällissodassa hallituksen joukkojen työnjako oli karkeasti ottaen se, että esikuntatehtävissä ja korkeimmassa komentoportaassa palveli vanhoja Venäjän armeijan upseereita; jääkärit palvelivat rykmentin-, pataljoonan- ja komppanianpäällikköinä sekä alipäällystönä uusissa asevelvollisjoukoissa. Sotatoimiyhtymän komentajaksi ei tainnut päästä kuin Aarne Sihvo.

Sisällissodan jälkeen tsaarin armeijan vanhat upseerit pääsääntöisesti syrjäytettiin Suomen armeijasta eräänlaisessa verettömässä puhdistuksessa. Tasavallan ensi vuosina jääkäriupseerit painostivat hallitusta siivoamaan Venäjän armeijan vanhat upseerit pois Suomen sotavoimista. Jääkärit käyttivät uhkailukeinonaan upseerilakkoa ja massaeroamisia.

Uhkailu tehosi, ja vuonna 1924 vanhoja tsaarin upseereita alettiin siirtää uusiin tehtäviin ja joissakin tapauksessa painostaa eläkkeelle. Tilalle nostettiin nuoria ja tuoreeltaan ylennettyjä jääkäriupseereita, jotka nyt laitettiin suoralta kädeltä divisioonankomentajiksi. Ei toki vailla pätevyyttä, 1920-luvun alussa jääkäriupseerit olivat täydentäneet opintojaan eritoten ranskalaisissa sotakorkeakouluissa. Saint-Cyr oli varsin keskeinen suomalaisten jääkärien jatko-opiskelupaikka.

On ikuisuuskysymys, millainen vaikutus Venäjän armeijan upseerien puhdistamisella oli Suomen armeijaan. Toisaalta upseerikuntaa vaivannut skisma ratkesi, vaikkakin jälkikäteen ajatellen varsin häpeällisesti; toisaalta armeija menetti paljon arvokasta osaamista; toisaalta taas moni vanhempi tsaarin upseeri olisi joka tapauksessa vetäytynyt eläkkeelle.

Toisaalta taas eräs vain täpärästi puhdistuksen välttänyt tsaarin upseeri oli Vilho Petter Nenonen, jota ilman Suomen kenttätykistö ja sitä myöten Tali-Ihantalan taistelun lopputulos olisivat saattaneet näyttää varsin toisenlaisilta.

Yrjö Matilainen

Hyviä kirjoituksia, Jalosen kirjoituksen toivoisi pääsevän enemmänkin julkisuuteen. V.P Nenonen on varmaan itsenäisen Suomen vähimmin arvostettu merkkihenkilö. Lapsena naapurinmies oli ollut patterinkomentaja Ihantalassa, ja aina se kertoi minulle siitä tykistön tulenjohdon hienoudesta. Tajusin sen vasta 10 vuotta sitten, kuin luin Koskimaan upean kirjan "Veitsen terällä".

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Poistin ketjusta Jouko Heynon vastauksen, koska en pidä häntä toivottavana kommentoijana. Otaksun, että hän kyllä muistaa oman vanhan historiansa uutisryhmissä ja Agricola-forumilla.

Toimituksen poiminnat