Tutkijan verkkokamari Historiantutkijan vara-asunto

Emeritusprofessorin comeback

Kommentit ovat poikkeuksellisesti auki, mutten edelleenkään ehdi hengata täällä kauaa. Tämä väliaikatiedote on kuitenkin saatettava tiedoksi oitis paikalla: emeritusprofessori Heikki Ylikangas on avannut bloginsa uudelleen! Oli pakko noudattaa esimerkkiä.

Syy tähän kaapista ulos tulemiseen on yksinkertainen. Pohjanmaan lahja historiantutkimukselle ei saanut mielestään tarpeeksi julkisuutta syksynä ilmestyneelle teokselleen "Yhden miehen jatkosota", mikä oli anteeksiantamaton virhe medialta. Kuten professori itse toteaa:

Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni myös TV ja yleisradio asiasta vaikenivat. Näin siis valtamedia hoitaa tiedonvälitystehtäväänsä tämän päivän Suomessa. Tarpeetonta todeta, mutta sanottakoon nyt kumminkin, että muissa teollistuneissa länsimaissa tällainen menettely ei olisi (Italiaa ehkä lukuun ottamatta) yksinkertaisesti mahdollista.

Eikö olekin hirvittävää? Olen tosiaankin aivan samaa mieltä, että missä tahansa muussa teollistuneessa länsimaassa Ylikankaan teosta olisi käsitelty joka ainoassa tiedotusvälineessä illasta aamuun aina joulunpyhiin asti. Mutta Suomessa hän on tabu. Miksei asioista tosiaankaan voi tässä maassa keskustella? Miksi asioista vaietaan? Miksei nimenomaan professori Ylikankaasta ja hänen tuotannostaan voi keskustella, koska siitä on puhuttu viime vuosina aivan liian vähän? Ennen kaikkea on syytä korostaa, että emeritusprofessori Ylikankaasta ja hänen tuotannostaan pitäisi voida keskustella julkisesti yksinomaan emeritusprofessori Ylikankaan itsensä asettamilla ehdoilla, jotka ovat totta kai ne ainoat oikeat ja hyväksyttävät.

Yhtä kaikki, kotimaakunnalleen uskollisena Ylikangas on päättänyt noudattaa ikiaikaista nuijamiesten periaatetta hieman soveltaen: ei julkisuutta maassa saa, ken sit' ei itse hanki. Emeritusprofessorin blogi on siis jälleen pystyssä, ja itse jo harkitsen kommentointia aivan vakavissani. Kehoitan kaikkia muita samaan. Kuten arvon tutkija on maininnut:

Miksi siis avasin blogini uudelleen? Tein sen siksi, että edes tätä tietä leviäisi tieto vastauksestani, siis kirjastani ”Yhden miehen jatkosota”. Toivon, että sinä, joka luet nämä rivit, annat asiasta tiedon niille ystävillesi ja tutuillesi, joiden otaksut olevan kiinnostuneita puheena olevasta aihepiiristä ja siinä käsitellyistä kysymyksistä. Suurin häviäjä tapahtuneessa en ole minä. Suurin häviäjä on suomalainen kriittinen historiantutkimus ja ennen muuta suomalainen valtamedia.

Tieto on nyt välitetty, ja itse olen velvollisuuteni siis täyttänyt aloittelevana sotahistorian harrastajana (emeritusprofessorin mukaan pelkästä lisensiaatinplantusta ei saa käyttää nimitystä "tutkija", paitsi jos kyseinen lisensiaatti on Juhani Tasihin). Huomauttaisin myös, että professori Ylikankaan olisi ehdottomasti tunnettava kiitollisuutta everstiluutnantti Jarmo Niemistä ja Tapio Nurmista kohtaan, jotka ovat suoneet täysin pyyteettömästi palstatilaa hänen viimeisimmälle teokselleen, lisänneet suuren yleisön tietoisuutta tuosta mainiosta opuksesta ja tehneet siten kunnioitettavasti osansa kansakuntamme kriittistä historiantutkimusta kohtaan, aivan hyvää hyvyyttään.

(Saman on muuten tehnyt myös Markku Jokisipilä, mutta Ylikankaan reaktio Turussa vaikuttavaa kollegaa kohtaan näyttäisi kuitenkin jättävän hieman toivomisen varaa.)

Seuraavaksi jäämme odottamaan neljättä erää. Miten reagoi tutkijakuusikko? Onko tekeillä vastakirjan vastakirjan vastakirja? Jännitys on niin käsinkosketeltavaa, että suorastaan kadun sitä kohtalokasta valintaa, jotka suisti minut aikoinaan tutkimaan tsaarinajan sotahistorian ja jääkäriliikkeen kaltaisia marginaalisia aiheita, joista kotimaamme valtamedia muuten mielestäni vaikenee totaalisesti, vaikka niistä pitäisi viimeinkin pystyä keskustelemaan avoimesti.

Asia voi tosin olla korjattavissa. Olisikohan vielä liian myöhäistä vaihtaa tutkimusintressejään ja sukeltaa pää edellä vuoden 1944 mysteereihin?

Mutta toistaakseni siis sen tärkeimmän uutisen: Ylikangas on palannut. Levittäkää sanaa eteenpäin, ja kommentoikaa proffan blogiin. Emeritusprofessori tahtoo keskustelua. Antakaamme siis hänelle sitä, mitä hän kaipaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (25 kommenttia)

Juhani Putkinen

Minusta siinä punaproffassa ei ole lukemista, eikä juuri kommentoimistakaan. Valehtelija, mikä valehtelija.

(Bloginpitäjän tiedote: sen verran sympatiaa paljon rapaa niskaansa saanutta Ylikangasta kohtaan tunnen, että lasken sälekaihtimet Juhani Putkisen muutaman lausahduksen eteen, vain osoittaakseni etten itse suinkaan allekirjoita niitä. Emeritusprofessorin henkilökohtainen tausta on komplisoitu, ja vaikka se onkin valitettavalla tavalla vaikuttanut hänen tutkimusotteeseensa, hän on epäilemättä pyrkinyt - omalla tavallaan - olemaan vilpitön. Vaikka sitä onkin kieltämättä nyttemmin hyvin hankala uskoa.)

Kuutosten puolella (nimimerkki)

Onko tämä tiedemiehen puhetta: "En ole toistaiseksi havainnut olennaisia virheitä tutkimuksessani ”Yhden miehen jatkosota” (lokakuu 2009), mutta joitakin täsmennystä kaipaavia kohtia olen löytänyt. "

Vastaus: on.

Professori analysoi omaa uunituoretta "tutkimustaan".

http://blogs.helsinki.fi/hylikang/2010/01/23/eras-...

Jari-Petri Heino (nimimerkki)

Siis kaikkia kannattaa kuunnella ja lukea. Se ei silti tarkoita, että täytyy olla samaa mieltä, vaikka kyseessä olisi itse isä jumala.

Sananvapaus on pyhä asia ja sen tietää parhaiten ne, jotka ovat sitä aikakautta eläneet, jolloin totuus oli kirous. Sitä se tuntuu olevan vieläkin.

Käyttäjän jaga kuva
Lars-Erik Wilskman

Minä taas ajattelin lukea Ylikankaan kirjan, vaikka olenkin yleisesti ottaen sitä mieltä, että jatkosota on vielä vaarallisen läheinen tutkimusaihe. Tutkimuksesta tulee helposti mielipidekirjallisuutta.

Oliko siinä kirjassa, jotain erikoista? Ainakin JP näyttää ottaneen jyrkän kannan.

Matias Gerlich

"vaikka olenkin yleisesti ottaen sitä mieltä, että jatkosota on vielä vaarallisen läheinen tutkimusaihe. "

Odotatko että Putinin jengi on ensin haihtunut savuna ilmaan, Venäjä aidosti demokratisoituu ja pääsemme vihdoinkin keskustelemaan siitä, mitä Stalin todellisuudessa hautoi vuonna 1941 kun puna-armeijan varastot oli kuljetettu etulinjan tuntumaan, rautatiepioneerit valmiina muuttamaan keski-Euroopan raideleveydet venäläisjunille sopivaksi ja kokonaiset divisioonat ja armeijakunnat seikkailivat kesäkuun lopulla saksalaisten hyökättyä ilman topografikarttoja tunnetuin seurauksin?

http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#topogr...

Juha (nimimerkki)

Ai on Ylikankaalta tullut uusi kirja? Hyvä tietää.

Sen verran, mitä olen Ylikankaan tuotantoon tutustunut, on hän vaikuttanut erinomaiselta historiantutkijalta, joka tuo uusia näkökulmia asioihin. Yhteenkään teokseen en ole pettynyt. Ylikangas on kuitenkin eräänlainen vakavammin otettava Rautkallio: revisionisti Suomessa. (tosin Ylikangas on erittäin arvostettu historioitsija).

Kritiikinsietokykyä tuolla ukolla ei valitettavasti ole lainkaan ja toisen käden tietoa kaverin kautta saatuani en ole lainkaan hämmästynyt siitä, ettei hänen uusintaan jakseta hieroa tiedotusvälineissä: kerettiläiset ovat hänen vihollisiaan loppuun asti. Tiedemieheltä tuo henkilökohtaistaminen on erittäin vakava virhe. Korostetusti silloin, kun tuotannossa on mukana sellaisia erittäin paljon Suomen historian harmaita alueita valaisevia teoksia kuin Nuijasota, Körttiläiset ja Tie Tampereelle. Ylikangasta tarvittaisiin, nykyistä ylimielistä oikeassaolija-Ylikangasta ei valitettavasti kukaan enää halua kuunnella, saati kritisoida.

Ylikangas on verrattavissa yhden miehen halla-aholaisuuteen: kaikki kritiikki verrataan suurin piirtein mielisairauteen ja haukutaan kritisoijat henkilöön menevillä argumenteilla ja poissulkemalla tutkijayhteistyöstä. Toivottavasti Ylikankaalla riittää palvojia, sillä olisi sääli ja suoranainen vahinko suomalaisen historiantutkimuksen kannalta, jos hänen tutkimustyönsä tippuisi arkistoihin pölyttymään pelkästään hänen persoonansa takia.

P.S. "Kommaritutkijaa" Ylikankaasta ei mielestäni saa millään, joten kuvastaa aika pitkälti suomalaisen verkkokeskustelun täydellistä suhteellisuudentajun puutetta ja myös tiedon puutetta, että tällaisia väitteitä ylipäänsä esitetään.

Kalevi Kantele (nimimerkki)

Minulle riitti aiheesta herran ja herrojen käymä lyhyt, mutta kiivas keskustelu viime vuonna Kanava-lehdessä. Täytynee kuitenkin käydä vilkaisemassa HY:n blogia.

Sarkasmi on taitolaji ja on poikkeuksellista, että samalle päivälle siunaantuu kaksi onnistunutta kirjoitusta, tämä Sinun ja Jari Sarasvuon mielipide peruskoulun kauppaamisesta muihin maihin Hesarin kulttuurisivuilla. Joskus näinkin.

Juha (nimimerkki)

Jalosen Putkisen kommenttiin kohdistamien sälekaihdinten takia täytyy esittää vielä tämä asia Ylikankaasta: hän on tutkimuksissaan niin objektiivinen kuin historiantutkija pystyy olemaan ja esittää rohkeasti perusteltuja tulkintoja tapahtumista. Tällainen objektiivisuus on (valitettavasti) suomalaisessa historiantutkimuksessa lähes tulkoon anomalia. Historiantutkimuksen pitäisi olla puolueetonta, mutta Suomessa historiantutkijoilla on lähes poikkeuksetta taipumus vajota joko oikeistokonservatismiin tai 70-lukulaiseen vasemmistofanaattisuuteen. Voitte kuvitella xxxxxxkseni, kun luin perä perään Elina Sanan SS Hohenhörn - Kuoleman laiva ja Kari Selenin Sarkatakkien maa. Täysin päinvastaiset ideologiat, mutta historiantulkinnat molemmissa käsittämättömän ideologisesti värittyneitä. Molempien tutkijoiden puolustukseksi on mainittava, että ideologia kyllä näkyi selvästi järjissään olevalle lukijalle. Se on kuitenkin valitettavaa, että ideologian takia tutkija ei voi enää saada mitään faktojen ulkopuolista perille lukijan suuntaan: poliittiset tulkinnat estävät lukijaa luottamasta muuhun kuin tutkimuksessa esitettyihin faktoihin; tulkinnat jäävät kusipäisyydeksi.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

#4, LEW utelee:

Oliko siinä kirjassa, jotain erikoista?

Olihan siinä. Esimerkiksi pääministeri piti siitä kovasti. Vanhasen puoluetoveri Lasse Kangas puolestaan julisti sen "torjuntavoitoksi" kuutosiin nähden. Keskustapuolueen emeritusprofessorille suomasta suitsutuksesta puuttuu enää itsensä Pekka Siikala, tuon US-blogien alfakepulaisen, antama virallinen siunaus.

Demaripuolellakin mainittu magnum opus tuli noteeratuksi. Erkki Tuomioja antoi Ylikankaan kirjalle suopean arvion, joten punamulta-akselilta professori sai sekä kaipaamaansa huomiota että myönteistä palautetta.

Kirja siis kyllä sai huomiota. Emerituksen mielestä se nähtävästi ei vain saanut tarpeeksi huomiota.

(Nota Bene, kun tässä nyt poliittisella kartalla liikutaan, niin jopa perussuomalaistenkin keskuudessa Ylikankaalla on ihailijansa)

Muuten suosittelen lukemaan tuon linkittämäni Tapio Nurmisen lyhyen arvion Ylikankaan teoksesta. Poimin siitä tähän yhden kohdan. Kirjansa sivulla 76 emeritus on kirjoittanut: "Eduskunnassa käytiin laista keskustelua ja vasemmisto arvosteli em. pykälää, joka mahdollisti asevelvollisiin kohdistuvan mielivallan. Hallitustaho vastasi näihin syytöksiin ja epäilyihin napakasti. Edustaja Vennola lausui: "[...] Minä voin ainoastaan esittää sen vaatimuksen armeijan ylimmälle johdolle, että [...] se puhdistaa armeijan epälojaalisista aineksista [...]".

Ylikangas puolustaa tuossa siis väitettään siitä, että sotienvälisenä aikana lainsäädäntö pyrki sulkemaan vasemmistolaistaustaiset nuoret miehet täysin asevelvollisuuden ulkopuolelle, etteivät "yhteiskunnalle vaaralliset ainekset" saisi sotilaskoulutusta. Vennolan repliikkiä hän siteeraa eräänä esimerkkinä hallituksen asenteista punaisista perheistä tulleita kutsuntaikäisiä kohtaan.

... paitsi ettei pääministeri Vennola tuossa lauseessaan asiakirjatekstin perusteella viitannut millään tavoin taustaltaan punaisiin asevelvollisiin tai heidän "epälojaalisuuteensa". Hän puhui siinä upseeristosta, joka "ylimysmielisenä ei ollut kansanvaltaisen valtioelämän järjestyksen kannalla". Kommentilla lienee ollut kytköksensä samoihin aikoihin kyteneisiin Venäjän vallan ajan upseerien ja jääkäriupseerien ristiriitoihin; itse en ole Nurmisen mainitsemaa lähdettä vielä ehättänyt tarkistaa.

Vasemmistolaistaustaisten asevelvollisten kanssa tuolla lauseella ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä. Ylikangas yrittää siis epätoivoisesti tukea perätöntä väitettään siteeraamalla väärää lähdettä, ilmeisesti siinä toivossa ettei kukaan tarkistaisi sitä. Järkyttävää.

Ylikangas on taittanut aiheesta peistä Nurmisen kanssa aiemminkin, ja jäi silloinkin tappiolle.

Emeritusprofessorin aiemmilla sisällissotaa, nuijasotaa, körttiläisiä ja oikeushistoriaa käsittelevillä tutkimuksilla on kyllä sijansa tulevaisuudessakin ja ne tulevat varmasti säilyttämään arvonsa kohtalaisen pitkään. Mutta siitä asti kun hän otti aiheekseen viime sodat, hän on ollut syöksykierteessä, jota on suoraan sanoen tuskallista seurata.

Ylikangas olisi voinut lopettaa kunniakkaan uransa arvolleen sopivamminkin.

Cheers,

J. J.

Matias Gerlich

"Mutta siitä asti kun hän otti aiheekseen viime sodat, hän on ollut syöksykierteessä, jota on suoraan sanoen tuskallista seurata.

Ylikangas olisi voinut lopettaa kunniakkaan uransa arvolleen sopivamminkin."

Minä suorastaan järkytyin aikoinani havaitessani millaisia kamalia virheitä Ylikangas teki kirjassaan "Romahtaako rintama". Silloin menetin pitkäksi aikaa luottamukseni suomalaiseen historiantutkimukseen ja tulin siihen tulokseen, että nyt tekisi hyvää meidän historiantutkijoillemme tehdä tutkimusta yhdessä ulkolaisten kolleegojen kanssa.

Oma ehdotukseni olisi huippututkimus, liittyen Saksan ja Neuvostoliiton sotilaallisen tilanteen kärjistymiseen keväällä ja kesällä 1941. Asiaa voi lähestyä mm. topografikarttoihin liittyvien mielenkiintoisten seikkojen pohjalta.

http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#topogr...

"Pidettiin itsestään selvänä, että sota Saksan kanssa on väistämätön. Mutta ei Neuvostoliiton alueella. Sitä vastaavasti neuvostotopografit työskentelivätkin. "

Juha (nimimerkki)

#8: Olen nähnyt Ylikankaan aika objektiivisena. Vaikken usko mihinkään, niin Ylikankaan objektiivisuus on pitänyt luottamusta yllä suomalaiseen historiankirjoitukseen. Perkele, jos sekin taikoo asioita omasta päästään tai tulkitsee tahallisesti väärin, niin voi helvetti! Taidan pitäytyä vastedes muiden maiden historiassa tai Suomen osalta esim. teoksissa tyyliin "Johan Kuhlbergin pahoinpitely" (jälkimmäinen on ollut hyllyssä jo kymmenisen vuotta, muttei ole tullut luettua ko. oikeushistorian palaa).

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

Professorin sokea piste on siinä, ettei hän ymmärrä, että aika entinen ei koskaan enää palaa.

Kun vaikuttavin argumentti on toisten (tohtoreiden) oppiarvon väheksyminen, niin pahasti ontuu.
Lopettaisi, ennen kuin naureskelu takarivistä enemmän leviää. Kiusaantunut, vaivautunut vaikutelma.

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

Mistä löydän professori Heikki Ylikankaan blogikirjoituksen 15.2.2009?

- Jo etukäteen kiittäen. tka

Marjut (nimimerkki)

"Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni myös TV ja yleisradio asiasta vaikenivat."

Ylikankaalla ei ilmeisesti ole käsitystä uutiskriteereistä. Väite, että teloitettuja olikin 250, on uutinen kerran, mutta ei enää toistamiseen. Varsinkin kun maailmassa tapahtuu paljon muutakin.

Ilmeisesti Ylikangas ei seuraa aktiivisesti, miten historiateoksia yleensä käsitellään valtamediassa. Todella harva niistä pääsee Hesariin tai Yleen, olivatpa ne kuinka ansiokkaita tahansa.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

#11, T-K A:

Mistä löydän professori Heikki Ylikankaan blogikirjoituksen 15.2.2009?

Todennäköisesti et mistään. Professori on tyhjentänyt blogiarkistostaan koko joukon tekstejä syksystä kevääseen 2009. Toisin sanoen, hän on menetellyt samalla tavoin kuin mitä hän on itse väittänyt armeijan menetelleen teloitettuja sotilaita koskevien asiakirjojen osalta, so. peukaloinut ja tuhonnut kirjoituksia. Ironian huippu on siis saavutettu.

Muistan kyllä niistä kirjoituksista hyvin monet, ja erästä niistä ehdin tuolloin kommentoimaankin. Kyseessä oli Tapio Nurmiseen kohdistunut kirjoitus, jossa Ylikangas heittäytyi reippaan henkilökohtaiseksi. Nurminen on viitannut tuohon emeritusprofessorin mainittuna päivämääränä kirjoittamaan ja myöhemmin eetteriin kadonneeseen tekstiin esimerkiksi tässä bloggauksessaan. Kuten näkyy, Nurmisen sivulla oleva linkki on rikki, koska emeritusprofessori on tosiaan poistanut tekstin, mutta alapalkista voi vielä lukea sen vanhan otsikon: "Tutkimuksen pohjanoteeraus - Tapio Nurmisen osuus Teloitetussa totuudessa".

Ylikankaan kirjoituksen sisältö oli kaikissa lyhykäisyydessään se, ettei Nurmisen argumentteja tarvitse noteerata koska hän on vain maisteri eikä tiedä yhtään mistään mitään, jatko-opiskelijoiden hyväksymisellä tohtorikoulutukseen pitäisi olla paljon kireämpi seula, eikä maisterien kirjoituksia yleisestikään pitäisi edes julkaista missään alan lehdissä tai muuallakaan, koska he ovat vain maistereita; tutkijat, jotka eivät ole väitelleet tai mieluiten ansioituneet professoreina, pitäkööt turpansa kiinni ja jättäkööt areenan suosiolla Ylikankaan kaltaisille filosofikuninkaille. Siinä kaikki. Sikäli kun muistan, sisältö oli pääpiirteissään juuri tuollainen.

Nurmisen esittämiä argumentteja hän ei pystynyt - ei edes oikeastaan yrittänyt - osoittamaan erheellisiksi, ja munasi lisäksi itsensä kiistäessään pokalla naamalla aiemmat lausuntonsa, jotka oli Helsingin Sanomiin tullut vähän aiemmin kirjoittaneeksi.

Ylikangas on osin toistanut tuohon mainitsemaasi blogitekstiin sisältyvät väitteet uuden kirjansa sivulla 69: "Sellaista pykälää, mistä Nurminen ironisoiden puhuu, ei todellakaan ole kummassakaan laissa. Kummallisuus piilee siinä, että en ole missään sellaista esittänytkään". Laitetaan nyt vielä vakuudeksi yleisönosastokirjoitus, jossa Ylikangas kuitenkin tuon väitteen hyvin selvästi esitti.

Huonosti siis menee, mutta huomiota pitäisi Heikin silti mielestään saada. Henkilökohtaisesti olen kylläkin sitä mieltä, että julkisuus on vihoviimeinen asia, jota emeritusprofessori tarvitsee, ja tiedotusvälineet ovat toimineet aivan oikein jättäessään hänen viimeisimmän kirjansa vähälle huomiolle. Tämähän on vain vastuullista menettelyä lähimmäistä kohtaan; alkoholisteiltakin kerätään heti ensiksi viinapullot pois.

Cheers,

J. J.

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

Kiitän selkosuomea olevasta vastauksesta. tka

En ole Ylikangas (nimimerkki)

Tutkimuksen pohjanoteeraus – Tapio Nurmisen osio Teloitetussa totuudessa

Maisteri Tapio Nurminen on laatinut merkittävän artikkelin otsikolla ”Muuttuva armeija” dosentti Jukka Kulomaan ja everstiluutnantti Jarmo Niemisen toimittamaan teokseen ”Teloitettu totuus – kesä 1944” (2008). Artikkeli on merkittävä siksi, että hän oikaissut kirjoissani ”Tie Tampereelle” (1993), ”Suomen historian solmukohdat” (2007) ja ”Romahtaako rintama?” (2007) esittämiäni vääriä tietoja poliittisista syistä asevelvollisuuskutsunnoissa karsituista sotien välisenä aikana. Nurmisen mukaan poliittisin perustein ei karsittu yhtään ketään. Hänen verkkojulkaisuna laatimansa kirjoituksen otsikko julistaa: ”Asevelvollisuuslaki ei [edes] sallinut poliittista karsintaa”. Minä olen erehtynyt esittämään karsittuja olleen noin 100.000 miestä. On siinä huima periaatteellinen ja vielä huikeampi määrällinen ero: 100.000 vastaan 0.

Kuten todettu, Nurmisen tutkimustulos on merkittävä. Vielä huomattavasti merkittävämpi se olisi, jos se kaiken lisäksi pitäisi paikkansa. Tätä ehtoa ei Nurmisen artikkeli valitettavasti täytä, ei edes jotenkin kohtuullisessa mitassa.

Jo Nurmisen metodi jättää runsaasti toivomisen varaa, näin erityisesti siinä suhteessa, miten hän siteeraa lähteitäni. Hän jättää lainauksista pois oleellisia kohtia ja panee toisaalta nimiini sellaista, jota en ole sanonut. Nurminen mm. väittää, että minä olisin väittänyt asevelvollisia hylätyn ”yksinomaan poliittisista syistä”. Naivia, sillä olen kyllä lukenut asiainomaiset hyväksynnän fyysisiä ehtoja koskevat kohdat vuosien 1919 ja 1922 asevelvollisuuslaeista. Kirjassani Suomen historian solmukohdat sanon (s. 284) , että ”kaikkia asianomaisia ei ollut tosiasiassa vapautettu asepalveluksesta siihen fyysisesti kelpaamattomina”. Edelleen Nurminen ilmoittaa (s. 65) minun tulkinneen Helga Latvan muisteluksia ”tarkoitushakuisesti” – näin siksi, että pidän niitä totuudenmukaisina. Itse hän ei paljasta, missä se tarkoitushakuisuus piilee. Vielä hän kertoo minun ”keksineen” asevelvollisuuslakiin pykälän, jonka mukaan ”eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet” saisi koulutusta. ”Tuollaista pykälää kummassakaan asevelvollisuuslaissa ole”, vakuuttaa tutkija Tapio Nurminen verkkojulkaisussaan.

Ei olekaan, siinä Nurminen on oikeassa. Kummallisuus on siinä, että minä en ole missään sellaista esittänytkään. Kyse on Nurmisen terästyksestä virheitteni pitkään luetteloon, mikä on sikäli ymmärrettävää, että asiallinen menettely olisi jättänyt tuloksen liian vaisuksi. Todellisuudessa lainaukseni perustuu hallituksen 4.2.1919 asettaman asevelvollisuuskomitean käsittelyyn. Majuri Erik Heinrichs antoi komitean asiantuntijana lausunnon, jolla hän kommentoi eduskunnan 21.1.1919 hyväksymän ja 8.2.1919 julkaistun väliaikaisen asevelvollisuuslain 39 §:ää. Pykälässä todetaan: ”Kutsuntatoimistoa ei velvoita lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen.” Kohta on aiheellisesti saattanut Heinrichsin ymmälle. Hän kirjoittaa: ”§ 39 olisi muutettava siten, että kutsuntalautakuntaa ei velvoita myöskään lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaavaisuudesta (ei ainoastaan kelpaamattomuudesta) sotapalvelukseen. Tämän kautta annettaisiin lautakunnalle tilaisuus estää armeijaan pääsemästä yhteiskunnallisesti vaarallisia vaikkakin ruumiillisesti terveitä yksilöitä.”

Näin siis Heinrichs, en minä. Heinrichs ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi, jota ao. pykälä kummastutti. Hänen kommenttinsa on saanut marginaaliin ruotsiksi lyijykynällä kirjoitetun vastakommentin, joka kuuluu (tässä suomennettuna) näin: ”Kuinka toivottavaa se sitten olisikin sulkea heidät [= poliittisesti vaaralliset] ulos armeijasta, tuntuu arveluttavalta vapauttaa heidät niin vakavasta taakasta kuin asevelvollisuus.” Toisessa punakynällä laaditussa, marginaaliin suomeksi lisätyssä vastakommentissa, joka on varustettu allekirjoituksella K.W. (lienee yhtä kuin sotaväen päällikkö Karl Wilkama) taas todetaan: ”§ 39 pidän toistaiseksi vielä sopivana. Mitä enemmän pelkäämme punasta ainesta, sen röyhkeämmiksi ne tulevat. Vapaus taistelussa annettiin punainen aines eräälle patalj[oonalle] – Wiipurin valtauksessa – tämä patalj[oona] kunnostautui jotakuinkin.” Vielä on edellinen ruotsinkielinen kommentoija (ehkä Aug. Langhoff, komitean jäsen) kirjoittanut marginaaliin: ”Yhteiskunnan vastaisten elementtien sulkeminen ulos ja heidän käyttämisensä muulla tavalla tulisi toki antaa tilaisuuden (bereda tillfällen) tarpeelliseen sääntelyyn.”

Nurminen on päätellyt kuvatusta kommenttien vaihdosta, että Heinrichs jäi yksin mielipiteineen ja että poliittinen karsinta suljettiin ulos molemmista laeista, koska asianomainen lainkohta ei oleellisesti muuttunut. Kuinkahan on? Ensinnäkään Heinrichs ei jäänyt yksin, vaan myös Langhoff (?) edellytti yhteiskunnan vastaisten elementtien karsimisen tarkempaa sääntelyä. Toisekseen Nurmisen olisi kannattanut lähemmin miettiä, mitä kutsuntatoimiston vapauttaminen noudattamasta lääkärin lausuntoa katsastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen oikein tarkoitti. Miksi ja millä perusteella lääkärin mukaan sairaita tai fyysisesti kelvottomia rekryyttejä kuitenkin määrättiin tai ainakin voitiin määrätä sotapalvelukseen? Mitä armeija asianomaisilla teki ja mitä se merkitsi kutsutuille itselleen? Ainoaksi järkeväksi selitykseksi jäänee se, että lainlaatijat pelkäsivät kutsuttujen onnistuvan jotenkin huijaamaan lääkäriä, ts. esittäytymään sairaiksi, vaikkeivät sitä olleetkaan. Toinen vaihtoehto, se nimittäin, että tarkoitus oli näin menetellen tuottaa kutsutulle vahinkoa, lienee poissuljettava.

Olennainen kysymys on se, sitoiko lääkärin positiivinen lausunto tarkastetun kunnosta kutsuntaviranomaisia. Nurmisen logiikan mukaan sitoi; hänen mukaansa ei kutsunnassa olisi muita tarvittukaan kuin lääkäreitä, koska vain fyysisen kunnon puutteellisuus kelpasi karsintaperusteeksi. Todellisuudessa lääkärien kanta ei tietenkään kutsuntaviranomaisia sitonut. Kuinka se olisi voinut sitoa, kun lääkäri tai lääkärit eivät kuuluneet kutsuntalautakuntaan vaan ainoastaan avustivat sitä! Ja jos jo lääkärien kielteinen lausunto kutsutun kunnosta sivuutettiin, miten sitten myönteinen olisi katsottu velvoittavaksi? Silloinhan päätösvalta olisi siirtynyt lääkärille, niin kuin se Nurmisen mekaanisessa tulkinnassa itse asiassa siirtyykin. Tosiasiassa lakiin jätettiin selvät pykälät siitä, millä perusteilla kutsunnan alaisia voitiin poliittisesti karsia. Sen vuoksi mainintaa siitä, että lääkärin myönteinen lausunto ei sitonut kutsuntalautakuntaa, ei laissa tarvittu. Poliittisen karsinnan periaate tuli jo esille hallituksen perusteluissa, kun se antoi esityksen asevelvollisuuslaiksi eduskunnalle 1919. Perusteluissa todetaan: ”Kun saattaisi olla sangen uskallettua antaa muutamain henkilöiden, esimerkiksi sellaisten, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuiksi puolustuslaitoksen vastaisesti kiihoituksesta, suorittaa asevelvollisuutensa tavallisessa järjestyksessä, on täytynyt valmistaa mahdollisuus käyttää sellaisia henkilöitä puolustuslaitoksen töihin eikä asepalvelukseen.”

Sama koski ”häpeälliseen rikokseen” syyllistyneitä. Tämä periaatteellinen kanta säilyi eduskuntakeskustelussa loppuun saakka, vaikka pykäliä jonkin verran muutettiin. Kun vasemmisto kritikoi eduskunnan täysistunnossa vuoden 1921 valtiopäivillä lepäämään jätetyn lopullisen lain niitä pykäliä, jotka sallivat poliittisen karsinnan, vastasi edustaja Vennola: ”Me emme saa kärsiä epälojaalisuutta tasavallan armeijassa. (…) Minä voin ainoastaan esittää sen vaatimuksen armeijan ylimmälle johdolle, että se pitää huolta ja puhdistaa armeijan epälojaalisista aineksista, jos sellaisia löytyy.” Edustaja Hultin muotoili kantansa näin: ”Äänestyksessä tulee vihdoin kuitenkin pakko valita paikkansa joko kommunistien rinnalla tai heitä vastaan., ainoan nyt mahdollisen asevelvollisuuslain ja maan itsenäisyyden puolesta. (…) Porvarillisille ryhmille antaa kommunistien kanta yhden tärkeän perusteen lisää puolustuslaitoksen saattamiseksi varmalle ja vakinaiselle kannalle. Niin kauan kuin meillä on olemassa valtiollinen puolue, jonka julkisena päämääränä on nykyisen yhteiskuntalaitoksen kukistaminen ja jonka monet jäsenet todistettavasti pitävät maanpetoksellista yhteyttä vieraan vallan kanssa, on meillä sotalaitos sellaisena kuin tässä laissa ehdotetaan, ehdottomasti välttämätön. Eikä vaan maan puolustamista ja ulkopuolista vihollista vastaan, vaan myöskin maan sisäisen järjestyksen ja kansalaisten henkilökohtaisen suojan turvaamiseksi.”

Nämä lausumat eivät erityisemmin tue Nurmisen tulkintaa, minusta pikemminkin juuri päinvastoin. Mutta keitä karsitut sitten olivat? Vuoden 1919 lain 6 §:n perusteella ”Kansalaisluottamuksen menettäneitä ja todistajaksi kelpaamattomia ei saa käyttää asepalvelukseen, työpalvelukseen armeijan hyväksi kyllä.” Tässä tarkoitettiin kansalaissotaan punaisten puolella osallistuneita ja sotien välisenä aikana poliittisista rikoksista tuomittuja, joita oli tuhansia. Se ei kuitenkaan riittänyt. Lopullisen lain 60 §:n mukaan tuli toimia näin: ”Jos asevelvollinen ennen palvelukseen astumistaan tai sen jälkeen on käyttäytynyt siten, että todennäköisillä syillä täytyy päättää, ettei hän tahdo täyttää hänelle asevelvollisena tulevia velvollisuuksia, voi sotaväen päällikkö julistaa hänet sotapalvelusta erillään pidettäväksi ja tuotavaksi työkomppaniaan.” Että kyse oli nimenomaan poliittisesta karsinasta, käy ilmi siitä, että edellä mainitut työyksiköt oli pidettävä tiukasti erillään asepalvelua suorittavista. Heidän poliittinen agitaationsa tuli sitä tietä estää.

Ne ruumiin kunnon perusteella karsitut, joita ei katsottu lopullisesti asepalvelusta vapaiksi, ja poliittisin syin asepalvelusta ulossuljetut sijoitettiin nostoväen II luokkaan. Kuinka paljon siinä oli väkeä? Asiaa valaisee ylipäällikkö Mannerheimin kirje valtioneuvostolle 14.3.1940 eli päivä sen jälkeen, kun talvisodan päättänyt Moskovan rauha oli allekirjoitettu. Kirjeessään Mannerheim toteaa, että kenttäarmeijaa ei voida oitis kotiuttaa, koska tilanne on edelleen epävarma. Sitten hän jatkaa: ”Toiselta puolen pidän tarpeellisena, että asekuntoisesta miehistöstä saadaan ensi tilassa koulutetuksi niin paljon kuin mahdollista, jottei jouduttaisi koulutukseen nähden samanlaiseen tilanteeseen kuin viimeksi käyneen sodan alkaessa, jolloin suuri määrä asekuntoista väkeä oli ilman koulutusta eikä sen takia kaikkia henkilöresursseja voitu käyttää hyväksi, mikä varmastikin olisi huomattavasti vaikuttanut sotatoimien tulokseen.”

Nurminen on jättänyt pois lainauksestaan tekstissä viimeisen virkkeen sivulauseosan. Siihen hänellä ovat hyvät perusteet, eivät tosin tutkimuksellisessa suhteessa. Hän nimittäin tulkitsee kirjeen totaalisen nurinkurisesti. Tämä koskee erityisesti seuraavia kohtia Mannerheimin kirjeessä: ”Palvelukseen on kuluvan vuoden tammi- ja helmikuussa astunut nostoväen III luokan v. 1919 syntynyt ikäluokka n. 30.000 miestä. Tämä on kuitenkin suureksi osaksi jo käytetty ja loppuosakin siitä on pakko käyttää tappioiden kautta syntyneiden aukkojen peittämiseen.

Nostoväen II luokka ( = 100,000 m. lyijykynällä rivin päälle tehty lisäys) astuu palvelukseen 4.3. – 7.4. välisenä aikana. Siitä palvelukseen astuvien lukumäärä tulee olemaan n. 40.000 miestä. Se on koulutettu 4.6. – 7.7. ajanjaksoon mennessä. Tästä luokasta on edelleenkin käytettävä ainakin 20.000 miestä kenttäarmeijan täydennykseen ja voidaan näin ollen viimeksi mainitun ajanjakson kuluessa kotiuttaa kenttäarmeijasta korkeintaan 20.000 miestä. [Tämän kappaleen marginaaliin on lyijykynällä merkitty ”raakit”.]

Nostoväen III luokan v. 1920 syntynyt ikäluokka, joka käsittää n. 30.000 miestä, astuu palvelukseen 17.3. – 17.4. välisenä aikana ja on siis koulutettu 17.6. – 17.7. ajanjaksoon mennessä, jolloin kenttäarmeijasta voidaan kotiuttaa vastaava miesmäärä.”

”Aikaisemmin olen jo esittänyt nostoväen III luokan v. 1921 ja 1922 syntyneet ikäluokat kutsuttaviksi palvelukseen. Katson edelleenkin tämän toimenpiteen välttämättömäksi. Ikäluokkien yhteisvahvuus on n. 60.000 miestä. Mikäli nämä ikäluokat kutsutaan palvelukseen 17.4. – 17.5. välisenä aikana, ovat ne koulutetut 17.7. – 17.8. ajanjaksoon mennessä, jolloin kenttäarmeijasta voidaan jälleen kotiuttaa vastaava määrä.”

Nurmisen mukaan (s. 64) merkintä 100 000:sta II luokan nostomiehestä ei tarkoita ennen sotaa raakattuja (vrt. edellä hänen pois jättämänsä kohta Mannerheimin kirjeestä) vaan ”yhteenvetoa armeijan vuonna 1940 saamasta miehistötäydennyksestä!” Sitten hän jatkaa (s. 64): ”Ylipäällikön kirjeessä todetaan, että palvelukseen oli saatu nostoväen III luokkaan kuuluneet noin 30 000 vuonna 1919 syntynyttä miestä. Maalis- huhtikuun aikana palvelukseen olivat astumassa vuonna 1920 syntyneet miehet, joiden määrä oli samoin 30 000. Näiden lisäksi palvelukseen astui nostoväen II luokka eli kirjeen marginaaliin tehdyn lyijykynämerkinnän mukaan ”raakit”. Heitä oli kirjeen mukaan noin 40 000, joista ainakin 20 000 tuli käyttää kenttäarmeijan täydentämiseen. Mainittu yhteisluku 100 000 muodostuu edellä mainituista ryhmistä.”

Tulkinta on lievästi ilmaisten virheellinen. Ensinnäkin Mannerheim nimenomaan sanoo, että kyse on ennen talvisotaa karsituista II luokan nostomiehistä. Toisekseen kirjeen marginaaliin tehty merkintä ”raakeista” ja rivin päälle kirjoitettu maininta 100.000 miehestä koskevat nimenomaan näitä, siis vailla sotilaskoulutusta olevia II luokan nostomiehiä. Näin on asia ymmärrettävä myös sen vuoksi, että Mannerheim katsoo koulutuksen vaativan kolme kuukautta ja asianomaisten saavuttavan tämän koulutusmäärän kesä-heinäkuussa. Kolmanneksi kirjeessä ilmoitetaan sekä 40.000 miehen erän että ainakin 20.000 erän otettavan samasta luokasta, ei jälkimmäistä edellisten määrästä. Kyse olisi näin 60.000 nostomiehestä. Neljänneksi Nurminen ei näy tietävän, mitä III luokan nostomiehillä tarkoitetaan. Heillä tarkoitettiin asevelvollisuusikään (17 vuotta) ehtineitä mutta ei vielä kutsunnoissa olleita nuorukaisia. Se on tyystin eri asia kuin II luokan nostomiehet. Nurminen sekoittaa tahallaan tai tietämättömyyttään kyseiset ryhmät päästäkseen 100.000 miehen kokonaismäärään ja estääkseen siten päätelmän, jonka mukaan asekuntoisia miehiä oli jo ennen talvisotaa jäänyt kouluttamatta.
Näin Nurminen tekee huolimatta siitä, että hänen silmiinsä näyttää osuneen puolustusministeriön asevelvollisuustoimiston jo 26.1.1940 laatima tilasto vuosien 1902-1919 ikäluokista nostoväen II luokaan siirretyistä yhteensä 80.646 miehestä. Lykkäystä saaneita ja sen kautta nostoväen II luokkaan siirrettyjä ei ole tässä luvussa mukana, ei myöskään ennen vuotta 1902 syntyneitä ikäluokkia. Tämä tilasto on luonnollisesti ollut Mannerheimin tiedossa, kun hän laati edellä selostetun valtioneuvostolle osoittamansa ja 14.3.1940 päiväämänsä kirjeen.

Nurmisen menettely on sitäkin kummallisempaa, kun Mannerheimin kirjeen johdosta ryhdyttiin sen edellyttämiin toimenpiteisiin. II luokan nostomiehet kutsuttiin uusintatarkastukseen. Puolustusministeriön asevelvollisuusasiain toimisto laati 13.4.1940 päivätyn ”yhteenvedon vv. 1919-1987 syntyneiden nostoväen II luokan nostomiesten tarkastuksen tuloksista”. Tarkastettujen kokonaislukumäärä oli 116.255. Näistä palvelukseen hyväksyttiin ylimmällä eli A-luokan kuntoisuusluokituksella 51.757 miestä ja B-luokan kuntoisuusluokituksella (se käsitti niin ikään kenttäkelpoiset) 19.505 miestä. Hyväksyttyjä oli siis yhteensä 71.262 miestä. Uudelleen tarkastukseen määrättiin 4.375, II luokan nostoväkeen jätettiin 11.570 ja palveluksesta kokonaan vapautettiin 5.968 meistä. Lisäksi puolustuslaitoksen tehtaiden ja elinkeinoelämän palveluksessa olevia II luokan nostomiehiä toistaiseksi vapautettiin 23.050 miestä. Näiden lähteiden valossa Mannerheimin kirjeeseen tehty pyöristetty ilmoitus 100 000:sta II luokan nostoväkeen luetusta on jotakuinkin oikea.
Samaa ei voida sanoa Nurmisen tulkinnasta. Se ei ole edes jotakuinkin oikea; se on lyhyesti todeten perin juurin väärä. Halu latoa tekstiin mahdollisimman paljon ja mahdollisimman kärjekkäitä allekirjoittanutta kritikoivia väitteitä on vienyt Nurmiselta nekin edellytykset kelvolliseen, objektiivisuuteen pyrkivään tutkimukseen, joita hänellä on ehkä ollut. Sitä paitsi hän näkyy olleen täysin tietoinen tulkintansa kestämättömyydestä. Hän nimittäin kirjoittaa (s. 64) selostuksensa päätteeksi: ”Ainakin osaksi lukujen erot selittyvät sillä, että ainakin osa miehistä jouduttiin kotiuttamaan terveydellisistä syistä hyvinkin pian. Nostomiesten määrä kaipaisi kuitenkin tarkempaa tutkimusta”. Hän ei siis itsekään usko omaan selitykseensä.

Kerrattakoon vielä, että Nurmisen mukaan laki ei edes sallinut poliittista karsintaa eikä sitä myöskään käytetty. Todellisuudessa laki salli sen ja sitä myös käytettiin. Karsinassa olivat mukana fyysisesti vajaakuntoiset, mutta edellä esitetyn uusintatarkastuksen yhteenvedon nojalla päätellen he edustivat selkeää vähemmistöä karsittujen joukossa. Pääosa hylättiin poliittisin perustein.

Näin siis tutkii historiaa vuonna 1972 syntynyt Tapio Nurminen, joka on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston historian laitokselta 2001 ja jonka julkaisuluettelo käsittää ennen tässä tarkasteltua artikkelia Joutsan veteraanimatrikkelin (2006), ei muuta. Nurminen työskentelee IT-alalla yrittäjänä. Nämä taustatiedot huomioon ottaen artikkelin esiintuoma tutkimustulos ei ole erityisen yllättävä. Eniten ihmetyttää se, että tämänlaatuinen artikkeli on ylipäätään hyväksytty vastakirjaan, jossa esipuheen mukaan on tarkoituksena jatkaa kirjani ”Romahtaako rintama?” synnyttämää tieteellistä keskustelua. Siis tieteellistä keskustelua! Siihen nähden kyse on ilmeisestä katastrofista. Mutta miten tämän luokan katastrofi on oikein päässyt tapahtumaan, kun kirjassa on sentään kirjoittajina kaksi historiassa tutkijankoulutuksen saanutta henkilöä (Jukka Kulomaa ja Ohto Manninen)? Ilmeisesti Nurmisen vuolas kritiikki allekirjoittanutta kohtaan on pelkällä sävyllään ja jyrkkyydellään synnyttänyt kirjoittajakunnassa niin suurta innostusta ja mielihyvää, että se on sokaissut myös Mannisen ja Kulomaan. Tästä syystä Nurmisen hengentuotteen tarkistaminen on jäänyt tekemättä. Olisihan se ollutkin kovin ikävää, jos artikkeli olisi pitänyt kelvottomana hylätä. Ja hyvinhän siinä kuutosille kävi. Kun vielä Markku Jokisipilään tarttui sama imu, tulos oli se, mihin Jokisipilä arviossaan HS:ssa vakuuttavasti päätyi. Kirjani nousi poikkeuksellisen huomion kohteeksi, ei ansioittensa vaan virheittensä vuoksi. Pidäkkeetön halu puhdistaa armeijan ja sen sotahistorioitsijain kunnia käyttäen minun tutkijankunniaani siivousrättinä sekä vielä suurempi halu lopettaa murhaavalla tappoiskulla sodan varjopuolien kaivelu veivät maltin ja sumensivat harkinnan. Joukkokiihko puri.

Aivan ilmaiseksi ei menestys kuitenkaan tullut. Suomalaisen historiantutkimuksen maine siinä koki vaikeasti korjattavan vahingon. Jäimme taas kerran sinivalkoisen hämärän maaksi. Se ei koidu eduksemme. Jos ei varjopuolista voi kertoa, menee arvo myös valopuolien ihastelulta. Mutta mitäpä siitä. Onhan Japanikin pärjäillyt, vaikka se on visusti varonut puuttumasta sotahistoriansa tummiin sivuihin. Miksei siis pärjäisi todellisuutta pakoileva Suomikin.

Julkaisen tämän kirjoituksen jossakin alan ammattilehdessä, jotta tutkija Nurminen saisi tilaisuuden siihen julkisuudessa vastata. Se toivomus, että hän vastaisi vain siihen, mitä olen todella esittänyt, lienee turha. Myöhemmin vien kirjoitukseni täydennettynä tulevaan kirjaani. Sitä ennen käsittelen Jukka Lindstedtin osioita Teloitetussa totuudessa. Teen sen otsikolla ”Ei historiantutkimus ole mikään raastuvanoikeus”. Myös sen kanssa menettelen samoin kuin Nurmisen kirjoituksen kanssa.

Heikki Ylikangas

Käyttäjän jarmonieminen kuva
Jarmo Nieminen

Tynkä Karjalan Antille ja muille myös. Osa nykytutkijoista ei ole tutustunut alan tutkimuskirjallisuuteen. Laajempi tutustuminen alan tutkimukseen osoittaa, että uudet päätelmät 1920-30-lukujen kutsuntatuloksista ovat vääriä ja syytökset Nurmista kohtaan perättömiä.

Ohessa on yksi monista. Ilkka Nummela, Ruununraakit – totta vai näytelmä teoksessa Toivon historia, Jyväskylän yliopisto, Historian ja Etnologian laitos, Gummerus, Jyväskylä 2003.

***************************************************************************************************************

Vasemmistolaiset olivat pienempiä

… voidaan arvioida, että 1930-luvun huonot ajat selvästi viivästyttivät koululaisten pituuden lisäystä, ja ilmeisen pitkäkestoisesti. Koululaisten kasvulukemissa palattiin Helsingissä iloisen kaksikymmentäluvun arvoihin vasta vuonna 1937. [25]

Kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla kutsunnoista hylkäämisistä kaksi viidesosaa perustui riittämättömään ruumiilliseen kuntoon eli lähinnä keskenkasvuisuuteen tai yleiseen heikkouteen. Kolmekymmentäluvun keskivaiheilla vastaava suhdeluku oli supistunut yhteen kolmasosaan, mikä osaltaan kertoi parantuneista elinolosuhteissa maassamme. Kutsunnoissa vapautettiin suhteellisesti tarkastellen useammin siellä, missä leipä oli muutoinkin kireällä. [26]

Kapina-aika vaikutti itsenäisyytemme ensi vuosikymmenenä enemmän ajatuksiimme kuin myöhemmin. Monelle punaiselle armeija oli edelleenkin valkoinen armeija. Kun taloudellis-sosiaalinen asema oli Viljo Rasilan mukaan voimakkaasti vaikuttanut siihen, kummalla puolella vuonna 1918 taisteli [27],

Ylikankaan esittämät perustelut tulevat paremmin ymmärretyiksi. Paremmassa taloudellisessa asemassa olevat tulivat näin ollen herkemmin otetuksi palvelukseen kuin huonommassa taloudellisessa asemassa olleet. Kyse on tässäkin osin pienemmästä enimmäispituudesta ja osin kasvun viivästymisestä. äin kutsun noissa hyväksytyksi tulemisen todennäköisyys näyttää kasvaneen siirryttäessä poliittisella mielipideakselilla vasemmalta oikealle. Nostomieheksi luokittelemisen kanssa on käynyt päinvastoin. Kutsuntatilastojen valossa näyttää siltä, että maailmansotien välisenä aikana hyvin huomattava osa vähäväkisistä kärsi viivästyneestä kasvusta. [28]

Poliittisella ekologialla on vankat perinteen maamme yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jaakko Nousiaisen väitöskirja kommunismista vanhassa Kuopion läänissä kuuluu jo klassikoihin. [29] Eri puolueiden tukialueita Suomessa on tutkinut erityisesti Onni Rantala. Hänen tutkimukseensa voidaan tukeutua, kun selvitetään äärivasemmiston kannatuksen ja kutsunnoissa vapauttamisen yhteyttä. Rantalan vuosien 1907–1958 eduskuntavaaleihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan kommunistien kannatuksella oli neljä koko lailla yhtenäistä ydinaluetta. Nämä olivat: a) Turun seudun hyvin suppea alue, b) Pohjois-Savo ja Kainuu sekä siihen liittyen osia Pohjanmaasta, c) Pohjanlahden perukka laajasti ymmärrettynä sekä d) Perä-Lappi. [30]

Seuraavassa asetelmassa on yhdistetty samaan nelikenttään Rantalan tutkimuksessaan määrittelemät kommunistien ydinkannatuksen kunnat (mukaan lukien erillispesäkkeet) sekä kunnat, joissa kutsukkaiden keskipituus Kansanravitsemuskomitean tietojen mukaan oli 166 cm tai vähemmän joko vuonna 1934 tai 1935. Rantalan aluemäärittely perustuu pitkäaikaiseen äänestyskäyttäytymiseen eri kunnissa ja osin myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, joten ryhmittelyä voidaan pitää tämän tutkimuksen tarkoituksen kannalta suuntaa antavana. Vastaavasti pituustietojen kohdalla voidaan sanoa, että kuntatason keskiluvut pohjautuvat hyvin erilukuiseen joukkoon kutsukkaita kunnan asukasluvusta johtuen.

Kutsukkaiden______Kommunisten_______Muualla_________Yhteensä
keskipituus________kann. ydinalueella__________________________

- lyhyt_____________35_________________68____________103
- muut_____________93_________________307____________400
- yhteensä_________128________________375____________503

Tilastollisen tarkastelun mukaan lyhytkasvuisuus ja äärivasemmistoa kannatusalttius liittyvät yhteen. Lyhytkasvuisuus ja palveluksesta vapauttaminen kulkivat myös käsi kädessä. Jo Linden aikanaan huomautti siitä, että alhaisemman elintason alueelta kotoisin olevat saavuttavat enimmäismittansa usein vasta 24 vuoden vaiheilla, kun ankeammat olot ovat viivästyttäneet kasvua. Myös kommunistien kannatus on liittynyt samanlaisiin olosuhteisiin.

Vanha Kuopion lääni tarjoaa hyvän esimerkin. Jaakko Nousiaisen tunnetun tutkimuksen mukaan läänin itäinen puoli eli pitkälti myöhempi Pohjois-Karjalan lääni suosi sosiaalidemokraatteja siinä missä läntinen puoli tuki kommunisteja. Reservin kertausharjoituksiin vuosina 1932–1937 osallistuneiden läänin maaseudun miesten keskipituus osoittautui olevan kaikissa läänin kihlakunnissa pienempi kuin maan kaikkien kihlakuntien miesten keskiarvo. Alueen poliittisen ilmaston ymmärtämisen kannalta huomion arvoista on, että läänin itäisten kihlakuntien keskipituudet jäivät jälkeen länsiosien asukkaista. Samaa voidaan todeta reserviläisten keskipainoista. [31]

Rantalan määrittelemistä kommunistien ydinalueista kuuluivat näiden reserviläistietojen perusteella Turun tienoota lukuun ottamatta keskimääräistä lyhempien miesten alueisiin. Tämä päti myös Pohjois-Savon ja Kainuun ydinalueeseen välittömästi liittynyttä osaa Keskipohjanmaata, jossa latvavesillä oltiin keskimäärin lyhyempiä kuin rannikon tuntumassa. [32]

On tuskin luultavaa, että poliittiset mielipiteet olisivat voineet väestötasolla olla perimmäinen syy kutsunnoista vapauttamiseen. Pikemminkin kyse on ollut saman lantin kahdesta eri puolesta, elintasovajeen kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta. Nostomieheksi nimeämissä oli myös kaksi puolta: ankeat olot viivästyttivät kasvua ja suunnitelmien mukaiset rivivahvuudet saatiin kokoon vajaillakin ikäluokilla. Suunnitelmien muututtua nostomiehiä tarvittiin riviin toisin kuin aikaisemmin.
__________________
VIITTEET
[25] Alho, Ensio, Huomioita koulunuorison kasvusuhteista. Duodecim 1940 (56); Nummela 1992, 43; Nummela 2000, 138–140.
[26] Komiteanmietintö 1940:5, Tutkimuksia kansanravitsemustilan parantamiseksi, Luku 4.A. Linden, V. F. Asevelvollistemme kuntoisuus, 278–279.
[27] Rasila, Viljo, Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Helsinki 1968.
[28] Linden 1940, 299; Notkola, Veijo, Alueelliset kuolleisuuserot Suomessa 1950– 1975, tutkimus alueellisista kuolleisuuseroista ja niiden yhteydestä sosiaaliseen ympäristöön ja luonnonympäristöön. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia 218. Helsinki 1980, 99.
[29] Nousiainen, Jaakko, Kommunismi Kuopion läänissä, Ekologinen tutkimus kommunismin joukkokannatukseen vaikuttavista tekijöistä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Helsinki 1956.
[30] Rantala, Onni, Suomen poliittiset alueet 1, Poliittisten aatteiden levinneisyys 1907–58 (2. p.). Turku 1970, 64–67.
[31] Linden 1940, 297.
[32] Linden 1940, 297; Rantala 1970, 68.

Käyttäjän jarmonieminen kuva
Jarmo Nieminen

Jussi Jaloselle totean, että tervetuloa jatkosodan kimppuun. Tutkittavaa löytyy. Itse olen syventymässä Karjalankannaksen kesään 1944. Tarvitsen työhöni useamman vuoden. Harmi, että en kykene selviytymään siitä muutamassa kuukaudessa, niin kuin toiset.

Sodan ajan Suomen armeijan arkiston käyttö vaati tutkijalta melkoisia ponnisteluja. Osaaminen karttuu vain pitkällisen perehtymisen tai alan koulutuksen myötä. Tulikin mieleeni, että pitäisiköhän uusille siviilitutkijoille järjestää sotaväen esikuntapalvelukurssi?

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

#14, hienoa, jollakulla siis oli se teksti tallessa! Kiitoksia.

Näyttäisi siltä, että mielessäni kaksi Ylikankaan blogitekstiä sulautuivatkin yhdeksi. Emeritusprofessori hyökkää toki tuossakin Nurmisen julkaisuluettelon ja asiatiedon kimppuun, mutta ne mieleeni jääneet yleiset kommentit jatko-opiskelijoille asetettavista kireämmistä edellytyksistä olivat nähtävästi toisessa, myöhemmin kirjoitetussa tekstissä.

Olisikohan kellään sitä kirjoitusta tallella? Muistaisin tosiaan Ylikankaan vihjailleen mainitussa bloggauksessa siihen sävyyn, ettei pelkkien maisterien kirjoituksia yleisestikään pitäisi edes julkaista missään alan lehdissä tai muuallakaan, koska he ovat vain maistereita.

#17, everstiluutnantti Nieminen, itse pitäisin erittäin toivottavana jos esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitos järjestäisi kuvatunlaisia kursseja, joihin myös muiden yliopistojen historian opiskelijat tai jatko-opiskelijat voisivat halutessaan hakeutua. Itse olisin valmis käymään tuonlaisen kurssin vieläkin, jos mahdollisuus olisi.

Varsinkin kun näyttää siltä, että tulevaisuudessa yliopistouudistuksen myötä MPKK:n sotahistorian laitos jää todennäköisesti ainoaksi maamme historian laitokseksi.

Cheers,

J. J.

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

#17: "Tarvitsen työhöni useamman vuoden. Harmi, että en kykene selviytymään siitä muutamassa kuukaudessa, niin kuin toiset."

Niinpä. Siitä ei taida tullakaan mitään hutaisua. - Vaan miten käy, syrjäyttääkö se todellakin yhteiskuntavaikuttamisen (poliittisen) ambition?

Tämä luotettavuussyistä (poliittisista jne.) asepalveluksesta vapauttamiskysymys nousee edelleen esiin siellä, missä on asevelvollisuusarmeija ja suuri 5. kolonna. - Ja sitähän ei tarvitse kaukaa etsiä - Viro. Siellä(kään) ei tämä asia ole noussut focukseen kuin rajoitetusti, koska suurempia (?) haasteita on.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

#19, T-K A:

Tämä luotettavuussyistä (poliittisista jne.) asepalveluksesta vapauttamiskysymys nousee edelleen esiin siellä, missä on asevelvollisuusarmeija ja suuri 5. kolonna. - Ja sitähän ei tarvitse kaukaa etsiä - Viro. Siellä(kään) ei tämä asia ole noussut focukseen kuin rajoitetusti, koska suurempia (?) haasteita on.

Tuota mainitsemaasi asiaa on tutkinut muuan virolainen majuri Toomas Väli, joka on paitsi ammattiupseeri, myös sotahistorian tutkija. Väli on perehtynyt sotienvälisen ajan Viron vähemmistöjen, kuten baltiansaksalaisten, asemaan Viron armeijassa, ja tutkinut nykyajalta vastaavasti uuden venäläisvähemmistön roolia nykyisen Viron puolustusvoimissa.

Väli oli neljä vuotta sitten samassa tutkijaseminaarissa Oulussa kuin minäkin, ja piti esitelmän aiheesta. Silloin hän oli vielä kapteeni. Hänellä oli kohtalaisen myönteinen käsitys asevelvollisiksi kutsuttujen maansa venäläisvähemmistön edustajien lojaalisuudesta ja palvelualttiudesta, ja hän viittasi muun muassa siihen, miten venäläiset sotilaat ovat jopa suhteellisesti yliedustettuina Viron joukoissa Irakissa.

Tämä oli tosin ennen "Pronssiyötä", mutta Väli oli tuolloin sitä mieltä, että armeijalla ja yleisellä asevelvollisuudella on tärkeä integroiva rooli nyky-Virossa. Hän kiinnitti toki myös tasapuolisesti huomiota virolaisten epäluuloihin - esimerkiksi keskenään omalla äidinkielellään keskustelevat venäläiset asevelvolliset saattavat herättää negatiivisia asenteita virolaisissa esimiehissä - ja korosti, että on tärkeää tutkia sitäkin, missä määrin ja kuinka usein pelkkä venäläistausta saattaa sulkea yksittäisen asevelvollisen armeijan valtarakenteiden ulkopuolelle. Armeijan yksi tehtävähän on kuitenkin yhdistää kansanosat.

Kaksi vuotta sitten Väli nimitettiin muistaakseni Irakissa olevien virolaisjoukkojen komentajaksi. Irakissa on toiminut käsittääkseni johtavassa tehtävässä myös muuan vironvenäläinen upseeri, jonka nimeä en ikävä kyllä pysty muistamaan; Väli mainitsi hänen nimensä tuossa seminaarissa.

Luulisin, että Virossa ne venäläisvähemmistön edustajat, jotka eivät halua lainkaan integroitua tai sopeutua, eivät tietysti myöskään suorita asevelvollisuutta. Heillähän ei ole Viron kansalaisuuttakaan eikä mitään halua sitä saada, joten heitä eivät tietysti koske myöskään kansalaisuuden tuomat velvollisuudet. Ne vironvenäläiset, jotka armeijaan tulevat - ja sikäli kun olen ymmärtänyt, niin kaikista ongelmista huolimatta kyseessä on venäläisen väestönosan ehdoton enemmistö - ovat lähtökohtaisesti motivoituneita, omaavat Viron kansalaisuuden, mieltävät itsensä Viron asukkaiksi ja haluavat tehdä lojaalisti osansa maan hyväksi. Tietysti taustalla on vastavuoroisuuden ajatus; kansalaisuskollisuus on yksi keino varmistaa Viron hallituksen myötämielisyys mainittua väestönosaa kohtaan. Eihän se ongelmatonta tietenkään ole ollut, mutta se on oikea tie.

Osaksi tästä syystä kannatan itsekin asevelvollisuuden säilyttämistä tässä maassa. Maahanmuuttajataustainen väestö on lisääntynyt Suomessakin, ja sen kustannustehokkaampaa kotouttamisjärjestelmää ei olekaan kuin puolustusvoimat. Tästähän mainitsi jo amiraali Kaskeala taannoin.

Cheers,

J. J.

Matias Gerlich

Ymmärrän mihin viittaat. Suomen armeija ei sotienvälisenä aikana suinkaan - kuten Ylikangas väittää - pyrkinyt diskriminoimaan poliittista vasemmistoa, vaan integroimaan sen yhteiskuntaan. Tästä olen samaa mieltä. Ei nimittäin ole - kapinassa maanpetostuomion saaneita lukuunottamatta - mitään viitteitä että poliittinen vasemmisto olisi raakattu poliittisen suuntautumisensa takia asevelvollisista. Ylikangas ei ole tähänkään päivään mennessä voinut selittää miksi etelän "punaisissa kaupungeissa" jätettiin kouluttamatta n. 8-10% ikäluokista mutta eräissä Itä-Suomen maalaisliittolais-vasemmistolaisissa kunnissa jopa yli 25%. H

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

Majuri Toomas Väli palvelee nykyisin Vahipataljonan (siis niin kuin KaartJR/KaartP) komentajana Tallinnassa. Joukko-osasto on erinomaisessa kunnossa, kuten viime syksyn vierailulla sain todeta. - Erinomainen ihminen ja upseeri!

Tynkä-Karjalan Antti (nimimerkki)

"Maahanmuuttajataustainen väestö on lisääntynyt Suomessakin, ja sen kustannustehokkaampaa kotouttamisjärjestelmää ei olekaan kuin puolustusvoimat."

Ehdottamasti näin. - Tätä asiaa Helsingissä painotin tätä aikoinaan kutsuntapuheenvuoroissa ja keskusteluissa lautakunnassa. - Vaikutus toimii myös toiseen suuntaan lähes ja yhtä tehokkaasti.

PS: Muistan oikein hyvin ja hyvällä, kun n. vuonna -90 Uudenmaan Rakuunoissa palveli kutsumanimellä "Näkymätön Vienänen" tummaihoinen nuorimies Savosta. Ei ollut nähdä kuin hänen virheetön valkoinen hymynsä Molo-Gazin (Gaz-66) pimeästä kopista. Luotettava soturi, kuten rakuunan kuuluukin olla.

Toimituksen poiminnat