*

Tutkijan verkkokamari Historiantutkijan vara-asunto

Kotka ja pohjantähti

   

Siikajokilaaksossa paljastetaan huomenaamulla 1. lokakuuta muistolaatta Ruukin pitäjään toisen maailmansodan aikana internoiduille puolalaisille sotilaille. Muistolaattahanke sai alkunsa kuutisen vuotta sitten Sotavangit ja internoidut -kirjaan laatimastani artikkelista, jonka lyhennetty versio ilmestyi sittemmin Tygodnik Powszechny -viikkolehdessä otsikolla Polarna odyseja. Historiantutkijan ammatissa eräs hienoimmista hetkistä on se, kun saa nähdä oman tutkimuksensa konkretisoituvan siinä selvitettyjen tapahtumien julkisena muistamisena. Sodan aikana Suomeen päätyneiden sotavankien ja internoitujen sotilaiden kohtalot olivat kirjavia ja niitä varjostaa osin ihmisluovutusten synkkä muisto, mutta Ruukin puolalaisten upseerien ja sotilaiden tarina oli kuitenkin erikoinen, kiehtova ja omalla tavallaan myös rohkaiseva ja onnellinen.

Ruukin internointileirille majoitetut miehet olivat osa puolalaisten sotilaiden diasporaa, joka oli joutunut jättämään kotimaansa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksen seurauksena ja jatkanut sen jälkeen taistelua Ranskan ja Britannian rinnalla. Osa sotilaista oli keväällä 1940 osallistunut Norjan taisteluihin osana länsiliittoutuneiden sotilasretkikuntaa. Narvikissa sotineet puolalaiset olivat kuuluneet prikaatinkenraali Zygmunt Bohusz-Szyszkon komentamaan puolalaiseen ”erilliseen ylämaalaiseen tarkk’ampujaprikaatiin” (Samodzielna Brygada Strzelców Podhalańskich), joka oli perustettu Ranskassa kenraali Władysław Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen toimesta. Prikaati oli muiden liittoutuneiden joukkojen tavoin valmistautunut alun perin talvisodan aikana Suomen tueksi tarkoitettuun avustusretkikuntaan. Moskovan rauha teki lopun liittoutuneiden interventioaikeista Suomen ja Neuvostoliiton sodassa, mutta Saksan aloitettua hyökkäyksensä Skandinaviassa sai puolalainen prikaati lähtökäskyn Norjaan. Taistelujen käännyttyä saksalaisten voitoksi osa puolalaisista sotilaista ei ehättänyt brittien evakuointialuksiin, ja ruotsalaisten suljettua rajansa he samoilivat Norjan tunturien halki kohti Kilpisjärveä, siirtyen touko-kesäkuun 1940 aikana rajan yli suojaan Suomeen.

Varhaiskesän 1940 aikana vastaanotti maailmansodassa yhä virallisesti puolueettomana pysytellyt Suomi kolmisenkymmentä Norjasta saapunutta puolalaista sotilasta. Suomen valtioalueelle saavuttuaan puolalaiset joutuivat internoiduiksi Haagin vuoden 1907 viidennen yleissopimuksen yhdennessätoista artiklassa puolueettomille maille asetettujen velvoitteiden mukaisesti. Saksan ja Neuvostoliiton miehitettyä Puolan oli sotilaiden palauttaminen kotimaahansa poissuljettu vaihtoehto sekä kansainvälisoikeudellisista että poliittisista syistä, etenkin kun Suomi ylläpiti edelleenkin diplomaattisuhteita Puolan pakolaishallitukseen. Kesäkuun aikana järjestivät suomalaiset sotilasviranomaiset puolalaisille majoituksen silloisen Paavolan kunnan alueelta Raahen lähistöltä.

Pakolaisten hoidosta vastasivat vapaaehtoiset. Sotilasviranomaisten kirjoittamilla henkilöllisyystodistuksilla varustettujen puolalaisten sijoituksen käytännön järjestelyt lankesivat paikallisen Lotta Svärd -yhdistyksen huoleksi. Internoidut puolalaiset sotilaat asettuivat lottien ohjaamina aluksi Ruukin kylän rukoushuoneelle ja siirtyivät tammikuussa 1941 uusiin tiloihin Siikajokilaakson Metsä OY:n asuntotaloon numero neljä. Viranomaiset kokosivat leirille lisäksi myös Baltian maiden kautta harvakseltaan Suomeen saapuneita puolalaisia sotilaita, joista osa oli saapunut jo syksyllä 1939, osa puolestaan Neuvostoliiton viimeisteltyä Viron, Latvian ja Liettuan miehityksen seuraavana vuonna.

Ruukkiin kesällä 1940 syntynyt pienimuotoinen puolalaisten sotilaiden internointileiri ei tuottanut Suomen valtiolle käytännössä minkäänlaisia kustannuksia. Leirin ylläpidon aiheuttamista menoista vastasi Puolan Suomen-suurlähetystö, joka oli jatkanut asiainhoitaja Henryk Sokolnickin johdolla toimintaansa Helsingissä vielä syksyn 1939 jälkeen. Saksalaisten diplomaattisista protesteista huolimatta suurlähettiläs Sokolnicki edusti säännöllisesti kotimaataan Suomen valtiovallan järjestämien vastaanottojen yhteydessä, merkkinä siitä että Suomi tunnusti yhä sekä Puolan valtion olemassaolon että Ranskan tappion jälkeen Lontooseen asettuneen kenraali Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen auktoriteetin de jure. Suurlähettiläs huolehti myös Ruukkiin sijoitettujen maanmiestensä hyvinvoinnista, ja Helsingin edustusto kattoi kaikki leirin kulut sen perustamisesta alkaen.

Ruukin leirin puolalaisten luottamusmiehenä toimi kapteeni Eugeniusz Tokarski, joka korkea-arvoisimpana upseerina otti vastaan edustaja Sokolnickin toimittamat raha- ja tavaralähetykset sekä suoritti paikan päällä leirin ylläpidosta aiheutuneet maksut. Miesten muonituksesta piti jatkuvasti huolta Lotta Svärd-yhdistys, joka valtiollisen poliisin raportin mukaan huolehti puolalaisten täysihoidosta kolmenkymmenen markan päivittäistä korvausta vastaan. Paikkakunnalle samoihin aikoihin sijoitetun karjalaisen siirtoväen muonitus kevään ja kesän 1940 aikana vaati jo yksinään runsaasti työtä ja varoja, mutta kolmenkymmenen internoidun puolalaisen sotilaan huolehtiminen korvausta vastaan sujuikin Paavolan lotilta lähinnä vain rutiiniluontoisena pikkuasiana mittavampien töiden ohessa. Kommunikaatio puolalaisten kanssa tapahtui saksaksi. Tulkkina toimi opettaja Irja Kyllikki Penttilä, Lotta Svärd -yhdistyksen paikallisosaston johtaja, joka istuu oheisessa Sota-Arkistossa säilyneessä kuvassa pöydän päässä, neljäntenä vasemmalta.

Internoidut puolalaiset eivät aiheuttaneet murheita viranomaisille, ja Ruukin asukkaat pitivät puolalaisia kaikin puolin hyväkäytöksisinä ja miellyttävinä ihmisinä. Nimismies Hannila antoi puolalaisista valtiolliselle poliisille peräti kiittävän lausunnon, jossa hän totesi ”paikallisten pitävän puolalaisista, koska nämä eivät juopottele eivätkä ahdistele naisia”. Leirillä oleskellessaan miehet keskittyivätkin paljolti työhön ja opiskeluun. Sotilaille järjestettiin kapteeni Tokarskin toimesta luentoja sotahistoriasta sekä panssarijoukkojen ja ilmavoimien taistelutaktiikasta, siltä varalta, että miehet joskus voisivat poistua leiriltä ja liittyä Puolan pakolaishallituksen Britanniassa kokoamiin joukkoihin.

Lotta Svärd -järjestö suhtautui internoituihin ulkomaisiin sotilaisiin korostetun velvollisuudentuntoisesti ja vieraanvaraisesti, kohdellen näitä samalla myötämielisyydellä kuin seudulle saapunutta karjalaista siirtoväkeä. Puolalaiset palauttivat kohteliaisuuden ja järjestivät kesällä 1940 kohtalaiseksi yleisömenestykseksi osoittautuneet iltamat, joista saadut 980 markan tulot he luovuttivat Ruukin lotille, toivoen että nämä käytettäisiin edelleen suomalaisten sotainvalidien hyväksi. Jouluna 1940 valmistivat Paavolan lotat yhdessä varustusjaostopäällikkö Hilda Laitisen sekä tätä avustaneiden Helly Dahlin ja Olga Laakon johdolla joululahjoja paitsi paikallisille suomalaisille sotainvalideille ja vähävaraisille reserviläisperheille, myös Ruukkiin majoitetuille puolalaisille. Siikajokilaakson lotat noudattivat puolalaisten kohdalla samaa periaatetta kuin muidenkin vastaavien ryhmien tapauksessa, ja laativat paketit kaikille niille paikkakunnalla asuville, jotka eivät voineet omaisiltaan sellaista saada. Suomalaisten ja puolalaisten sympatia oli molemminpuolista.

Raporttien mukaan puolalaiset sotilaat pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan, mutta aika ajoin eristäytyneisyys myös rikkoutui. Edellä mainittujen iltamien ohella ottivat leirioloissa tekemisen puutteesta kärsineet puolalaiset innokkaasti osaa toukokuun 1941 Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin. Viidentoista kilometrin marssisuorituksella tuli Ruukin leirin ennätysajaksi tunti 46 minuuttia. Leirin nuorimpiin asukkeihin lukeutunut 20-vuotias Mieczysław Łucejko teki helmikuussa 1941 syystä tai toisesta vierailun Ouluun asustaen hetkellisesti paikallisiin merkkihenkilöihin lukeutuneen lääninsairaalan ylilääkärin Väinö Edvard Nevanlinnan perheen luona. Mahdollisesti vierailu liittyi Łucejkon omiin lääketieteen opintoihin, jotka sota oli keskeyttänyt. Urheilun ja opiskelun merkeissä tapahtuneen kanssakäymisen lisäksi muodostivat eräät sotilaat myös ystävyyssuhteita paikallisten nuorten suomalaisten naisten kanssa. Leirillä ollut Władysław Kohutnicki solmi ompelijattarena toimineen Irene Lappalaisen kanssa ilmeisestikin kohtalaisen läheisen suhteen. Vielä toukokuussa 1941 matkusti 22-vuotias puolalaissotilas tapaamaan suomalaista ystävätärtään tämän muutettua Kuopioon, viipyen tämän luona joitakin päiviä.

Suomalaisten viranomaisten myöntämien passien turvin saattoivat puolalaiset matkustaa varsin vapaasti kautta maan, ja monet tekivät paikallisten lainaamilla polkupyörillä retkiä aina Raaheen asti. Kapteeni Tokarski puolestaan vieraili säännöllisesti Helsingissä lähetystön asioilla, ja raporttien mukaan myös muut leirin puolalaiset pistäytyivät aika ajoin pääkaupungissa. Lähetystön avustuksella muutamat miehistä siirtyivät jo syksyllä 1940 rajan yli Ruotsin puolelle, mistä he seuraavana keväänä muistivat Ruukin lottia kirjetervehdyksellä, kiittäen näitä vieraanvaraisuudesta. Vaikka viranomaiset katsoivatkin puolalaisten liikkeitä paljolti läpi sormien, ilmeni internoitujen keskuudessa myös pyrkimyksiä matkata Petsamon kautta länteen, mihin suomalaiset eivät suhtautuneet yhtä leppoisasti. Myöhäiskesällä 1940 yritti kaksi leirin asukasta, Władysław Maczernis ja Bolesław Dąbrowski, matkustaa ”joutilaisuuden ja ikävän valtaamina” pohjoiseen Jäämeren-tietä pitkin, mutta jäivät kiinni jo Inarissa ja joutuivat palautetuiksi Ruukin leirille. Maczernis tiedusteli Ruukin nimismiehen kautta sittemmin Inariin unohtamiaan käsineitä, joita sikäläinen vallesmanni ei ollut löytänyt. Dąbrowski puolestaan onnistui kadottamaan reissun aikana kukkaronsa, mutta sai Petsamon-tielle hukkaamansa rahamassin sittemmin takaisin Suomen valtiollisen poliisin suosiollisella avustuksella.

Petsamoon pyrkineiden puolalaisten tapaus vaikutti ilmeisesti osaltaan viranomaisten marraskuussa 1940 tekemään päätökseen tehostaa puolalaisten tarkkailua. Toinen, painavampi syy oli saman syksyn aikana lisääntynyt saksalaisten joukkojen kauttakulku Pohjois-Suomessa. Päämajan valvontaosasto vaati nyt Ruukin nimismiestä rajoittamaan puolalaisten nauttimia kulkuoikeuksia, jotka olivat suomalaisten sotilasviranomaisten näkemyksen mukaan internoiduille sotilaille suhteettoman laajat. Vaatimuksen taustalla oli selvästi Saksan lisääntynyt diplomaattinen painostus. Kauttakulkusopimuksen solmimisesta lähtien olivat saksalaiset väittäneet Puolan suurlähetystön Helsingissä toimivan länsiliittoutuneiden vakoilukeskuksena – syytösten kohteena oli etenkin sotilasattašea, everstiluutnantti Władysław Łoś – joten vastaavien epäilysten ulottuminen myös kauttakulkureitin läheisyydessä oleskelleihin internoituihin puolalaisiin sotilaisiin oli ollut odotettavissa. Myös Suomen valtiollinen poliisi oli ilmaissut huolensa siitä, että kahden keskinäisissä vihollisuuksissa olevan maan sotilaiden kohtaaminen saattaisi aiheuttaa ei-toivottuja järjestyshäiriöitä. Nimismies Hannila välitti puolalaisille Valpon ohjeet välttää oleskelua rautatiealueilla saksalaisten junien kauttakulun aikana, mitä puolalaiset myös tottelivat.

Kiristetty valvonta ja määräykset herättivät puolalaisissa pelkoa, että suomalaiset saattaisivat luovuttaa heidät saksalaisille. Seurauksena oli kokonaan uusien pakoyritysten sarja, ja neljä puolalaista onnistui pakenemaan leiriltä Lammassaaren kautta maaliskuussa 1941. Muutamien muiden, arkistotiedoissa mainitsemattomiksi jääneiden miesten yritys ylittää Pohjanlahti soutuveneellä päättyi traagisemmin miesten hukkuessa. Puolalaisten pyrkimykset jättää Ruukin leiri saivat ajoittain suorastaan mielikuvituksellisia ulottuvuuksia, ja sotilaat rakensivat jopa lentokoneen, joka ei kuitenkaan noussut ilmaan. Moottoripyörän koneella varustettu ja vahvasta männystä taidokkaasti kasattu kone päätyi sittemmin Ouluun sikäläisen ilmailukerhon hämmästeltäväksi.

Ajan mittaan puolalaiset katsoivat parhaaksi luopua epätoivoisista yrityksistään, ilmeisesti siinä pelossa, että pienetkin häiriöt saattaisivat tarjota viranomaisille verukkeen luovuttaa internoidut saksalaisten huostaan. Matalampi profiili tuotti tulosta, ja valtiollisen poliisin Oulun osasto totesi keväällä 1941 sekä saksalaisten että suomalaisten sotilasviranomaisten menettäneen mielenkiintonsa leiriä kohtaan. Osasto antoi suosituksen leirin valvonnan säilyttämisestä ennallaan paikallisten poliisiviranomaisten käsissä, ja näin myös tapahtui. Kesäkuussa 1941 myönsi sisäasiainministeriö kahdellekymmenelle leirillä vielä asustaneelle puolalaiselle viralliset oleskeluluvat.

Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941 lisääntyi Berliinin painostus Suomea kohtaan ratkaisevasti, ja myös Puolan Helsingin-lähetystön jatkuva toiminta kävi nyt ylivoimaiseksi. Kesäkuun 25. päivänä, kolme päivää Saksan-Neuvostoliiton sodan syttymisen jälkeen ja päivää ennen Suomen virallista liittymistä vihollisuuksiin antoi Suomen ulkoministeriö presidentti Rytin hyväksymänä määräyksen Puolan suurlähetystön evakuoinnista. Lopputulos oli, että Suomi katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolan pakolaishallitukseen Saksan toivomuksesta, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain vakavista varoituksista huolimatta. Seuraavan kahden päivän kuluessa suurlähettiläs Sokolnicki ja sotilasasiamies Łoś siirtyivät Tukholmaan. Sokolnicki jätti Suomen hallitukselle katkeran ja pettyneen nootin, mutta ilmeisesti hänelle ei jäänyt huonoa muistoa Suomesta. Sodan jälkeen suurlähettiläs palasi takaisin Suomeen ja vietti lopun elämäänsä Helsingissä mieluummin kuin palasi kommunistihallinnon valtaan joutuneeseen kotimaahansa.

Kesä-heinäkuussa 1941 noudattivat Ruukin leirin puolalaiset suurlähetystön henkilökunnan esimerkkiä ja suoriutuivat oleskelulupiensa turvin vapaasti matkustaneina Tornionjoen länsirannalle. Suomalaiset viranomaiset eivät rajaloikkauksesta enää jaksaneet piitata, vaan olivat nähtävästi lähinnä vain helpottuneita päästessään eroon sotilaista, joiden jatkuva läsnäolo maassa olisi uudessa poliittisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa vain hankaluuksia.Ruotsalaiset sijoittivat Suomesta saapuneet puolalaiset Hammarbyn internointileirille, jonka arkistot sisältävät puutteellisuudestaan huolimatta kaikki Ruukin leirin puolalaisten nimet. Enin osa on merkitty ruotsalaiselle leirille saapuneiksi 25. heinäkuuta 1941, poislukien yksi, joka on syystä tai toisesta saapunut vasta syyskuussa.

Muutamat Siikajokilaaksossa vuosina 1940-1941 paikallisten asukkaiden vieraanvaraisuudesta nauttineista puolalaisista sotilaista onnistuivat siirtymään Ruotsista edelleen länteen. Hammarbyn leirin asiakirjojen mukaan sotamiehet Albin Kozakiewicz, Bogdan Krahelski ja Władysław Czurak matkustivat Isoon-Britanniaan vuosien 1941-1942 aikana. Mahdollisesti miehet liittyivät jälleen lännessä koottuihin Puolan asevoimiin, jotka seuraavien vuosien aikana osallistuivat muun muassa Monte CassinonFalaisen ja Arnhemin taisteluihin. Ruukin leirillä oleskelleista vain yhden henkilön myöhemmät vaiheet ovat täysin varmat. Alun perin Latvian ja Viron kautta Suomeen jo syksyllä 1939 saapunut ja Ruukkiin yhdessä Norjasta saapuneiden sotilaiden kanssa internoitu Andrzej Bogusławski siirtyi Tornionjoen ylitse Ruotsiin kesällä 1941 ja onnistui lentämään edelleen Skotlantiin. Isoon-Britanniaan selviydyttyään Bogusławski liittyi aluksi kenraalimajuri Stanisław Maczekin puolalaisiin panssarijoukkoihin ja siirtyi sittemmin brittien salaisen palvelun ja eurooppalaisten vastarintaliikkeiden linkkinä toimineen SOE:n (Special Operations Executive) palvelukseen. Tiedustelujärjestön kuuluisuutta saaneet puolalaiset asiamiehet tunnettiin nimellä ”cichociemni”, ”synkät ja hiljaiset”.

Muiden puolalaisten agenttien tavoin myös Bogusławski palasi vielä sodan kestäessä kotimaahansa liittyäkseen neuvonantajana Puolan vastarintaliikkeeseen. Koodinimeä ”Pancerz” käyttänyt Bogusławski otti toukokuussa 1944 osaa vastarintaoperaatioihin Lublinin alueella ansaiten Virtuti Militari-ansioristin, Puolan korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen.  Rauhan tultua Bogusławski työskenteli radio- ja televisiotoimittajana Varsovassa ja Lublinissa, mutta jätti kotimaansa toistamiseen ja pakeni Ranskaan kenraali Wojciech Jaruzelskin julistettua sotatilan 1981. Vaiherikasta elämää viettäneen, lokakuussa 2006 kuolleen Bogusławskin kirjalliseen tuotantoon sisältyvät myös hänen muistelmansa Ruukin leirillä vietetystä ajasta, jotka on julkaistu otsikolla ”Pod Gwiazdą Polarną” - ”Pohjantähden alla”.

Sodan jälkeen henkiin jääneet puolalaiset sotilaat joko palasivat tavalla tai toisella kotimaahansa tai päättivät liittoutuneiden riveissä palvelleina rintamamiehinä hankkimansa statuksen turvin pysytellä rautaesiripun länsipuolella. Puolalaisille sotilaille oleskelu Suomessa oli merkinnyt yhtä seisahduskohtaa kautta Euroopan ulottuneessa taipaleessa, joka oli vienyt heidät valloitetusta kotimaastaan Unkarin, Romanian ja Jugoslavian kautta Ranskaan ja Isoon-Britanniaan sekä lopulta Norjan taisteluihin. Maailmansodan pyörteiden heittelemät puolalaiset sotilaat olivat saaneet hetkellisesti puolueettomasta Suomesta lyhyen ja tervetulleen leposijan, josta he saattoivat jatkaa matkaansa eteenpäin taistellakseen vielä uudelleen isänmaansa puolesta. Toisin kuin Katynin teloituskammioissa surmatut maanmiehensä, Ruukin leirin puolalaiset saivat osakseen suopeaa kohtelua ja toisen mahdollisuuden. Sikälikin heidän tarinansa on vähintään yhden muistolaatan arvoinen. Siikajokilaaksossa sijainneen leirin tarinassa oli surullisetkin hetkensä, mutta ennen muuta se oli kertomus myös sodan oloissa säilyneestä inhimillisyydestä ja hyvästä tahdosta, joka ei tuntenut kansallisuusrajoja.

 

     

 

(Teksti on pääosin mukaelma Agricola-forumilla aiemmin ilmestyneestä kirjoituksesta ja on luettavissa myös Näkötorni-blogista.)

 

Lähdeluettelo

Arkistolähteet

Kansallisarkisto (KA)

- Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkisto (EK-Valpo)

Oulun Maakunta-Arkisto (OMA)

- Paavolan nimismiespiirin arkisto

Riksarkivet, Stockholm (RA)

- Statens utlänningskommissions arkiv

Sota-Arkisto (SArk)

- Lotta Svärd-järjestön arkisto

 

Lähde- ja tutkimuskirjallisuus

Bogusławski, Andrzej, Pod Gwiazdą Polarną; Polacy w Finlandii 1939-1941, Typografika, Warszawa-Paryż 1997.

Jalonen, Jussi, ‘Valkea kotka, avoin lintuhäkki; Ruukin leirin internoidut puolalaiset sotilaat 1940–1941’, teoksessa Sotavangit ja internoidut, Kansallisarkiston artikkelikirja, toimittanut Lars Westerlund, Helsinki 2008, s. 398414.

Kun isänmaa kutsui; Paavola-Revonlahti, Sotainvalidien Veljesliiton Paavolan-Revonlahden osasto ry, Paavolan Sotaveteraanit ry, Revonlahden Rintamamiesveteraanit ry, KL-Paino, Ylivieska 1994.

Petramaa, A., Sotavangit, Sotahistoriallisen Tutkimuslaitoksen tutkimus, 1951.

Pullat, Raimo, Suomi ja Puola; suhteita yli Itämeren 1917-1941, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.

Helge Seppälä, Asemasodasta katkeraan rauhaan, Orient Express, Helsinki 1991.

The Baltic and the Outbreak of the Second World War, edited by John Hiden & Thomas Lane, Department of European Studies, University of Bradford, Cambridge University Press 1992.

Vilmusenaho, Risto & Tervakangas Kyllikki, Siikajokilaakson historia II: 1860-1960, Siikajokilaakson paikallishistoriatoimikunta, Oulu 1984.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

19Suosittele

19 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Kiitos hyvin mielenkiintoisesta tutkimuksesi referaatista

Voimme kai pitää tuota hyvää puolalaisten kohtelua positiivisena asiana suomalaisille.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Nimenomaan sitä se oli. Samaten puolalaisten toimittama keräys meikäläisille sotainvalideille kertoo heidän myötätuntoisuudestaan.

Käyttäjän mukitalo kuva
Veikko Mäkitalo

Tosi hieno kirjoitus Jussi, kiitos tästä. Sinulla varmaan lisääkin näitä sivujuonteita tuosta ajasta ja toivon hartaasti, että julkaiset niitä lisää.

Hävettää niin, että tuntuu kun en tiennyt tästäkään episodista, vaikka luulen tietäväni melko paljon tuosta ajasta. Samaa häpeää tunsin saadessani tietää osasto Kuhlmayn osuudesta torjuntataisteluissa. tosin siinä syynä osittainen itämyönteisyys ja ulkopoliittinen arveluttavuus.
Samanlaista, mielestäni YLIkarusellikamaa kuin useat Veikko Huuskankin kirjoitukset. Joten hyvää päivänjatkoa Jussi.

Käyttäjän ilarikiema kuva
Ilari Kiema

Tuo kuva, viimeinen ennen tekstin alkua jossa on iso P ja siitä koukut kumpaankin suuntaan, on Puolassa nykyään Varsovan kansannousun symboli. Ei pidä sekoittaa Varsovan ghettoon, vaan kansannousu alkoi elokuussa -44 ja kesti 66 päivää. Nykyään Varsovassa tästä kansannoususta tehdään erittäin suuri numero - siitä on hieno museo sekä toisessa paikassa neuvostotyylinen monumentti taikka kaksi. Kriittinen yliopistotutkija viime kesällä arvosteli tätä hehkuttamista, koska kansannousussa kuoli 120 000 siviiliä, lähinnä naisia, ja "vain" 18 000 vapausarmeijan taistelijaa.

Kysymykseni koskee sitä, että liittyykö ongenkoukku-P erityisesti Varsovan kansannousuun 1944 vaiko yleensä Puolan vastarintaliikkeeseen ja oliko pakolaishallituksella jotakin tekemistä kansannousun kanssa.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

"PW" oli tosiaan vastarintaliikkeen ja pakolaishallituksen asevoimien yleinen tunnus, lyhenne sanoista "Polska Walcząca", "Taisteleva Puola".

Aamuinen seremonia meni hyvin, ja Siikajoen kunta ja Ruukin keskusta saivat muistolaattansa.

Toimituksen poiminnat