Liittokierros ja yliopistokriisi

Uusi Suomi on tänään tehnyt uutisen yliopistoneuvotteluissa parhaillaan puurtavien Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Teemu Hassisen bloggauksesta, jossa toimitusjohtaja ilmaisee pettymystään yliopistoväkeä edustavia neuvottelujärjestöjä ja liittoja kohtaan. Yliopistojen työehtosopimukset tunnetusti umpeutuivat tammi-helmikuun taitteessa, ja tällä hetkellä yliopistosektorilla vallitsee Helsingin yliopiston lakkovaroituksen seurauksena hyvin epätavallinen työtaistelun uhka. Julkisalan Koulutetut jättivät solidaarisesti kaikki muut neuvotellut sopimukset vahvistamatta siihen asti, kunnes yliopistojen työehtosopimus olisi neuvoteltu. Työnantajapuoli on siis neuvotteluissa kovan edessä, mikä tietysti vaikuttaa heidän reaktioihinsa.

Hassinen on ottanut bloggauksessaan kantaa moneen eri asiaan, ennen muuta neuvottelujärjestöjen ja ammattiliittojen viestintään, jota hänen mukaansa on sävyttänyt "toisen osapuolen syyttely" ja "tilanteen dramatisoiminen". Kiehtovin kohta Hassisen tekstissä on ehkä kuitenkin huomautus siitä, miten "työehtosopimusten kehittäminen on kokonaisuus" ja hänen suuntaamansa moite työntekijäpuolelle, joka on "vetäytynyt neuvottelemaan ainoastaan korotustasoista" ja vieläpä katkaissut neuvottelut hänen mukaansa palkankorotusten riittämättömyyden takia. Tässä suhteessa Sivistystyönantajien toimitusjohtaja antaa lievästi sanoen puolueellisen kuvan yliopistojen työntekijäpuolen asialistasta. Yliopistolaisia edustavat liitot lähtivät neuvotteluihin nimenomaan tavoittelemaan sopimusta, joka olisi toimiva kokonaisuus. Kuten jo aiemmin on toistuvasti huomautettu, työntekijäpuoli halusi keskittyä määräaikaisten työsopimusten vähentämiseen yliopistosektorilla, kontaktiopetuksen määritelmän selkeyttämiseen, tutkimusvapaisiin ja näiden ohessa totta kai myös palkkakysymykseen. Työnantajapuoli oli kuitenkin se taho, jota kiinnosti vain jälkimmäinen, ja tammikuun aikana neuvottelut jumiutuivat täysin työnantajan haluun puhua yksinomaan yliopistojen palkkausjärjestelmästä. Se osapuoli, joka vetäytyi neuvottelemaan ainoastaan yhdestä asiasta, oli Hassisen itsensä edustama Sivistystyönantajat, ja tämän jähmeyden seurauksena neuvotteluissa ei edennyt mikään muu, vaikka työntekijäpuoli jatkoi neuvotteluja kompromissia hakien yli viikon työehtosopimuksen jo rauettua.

Neuvottelujen kestohitiksi noussut työnantajapuolen mieltymys mullistaa yliopistojen sinänsä kankea palkkausjärjestelmä tulee esille myös Hassisen bloggauksessa, jossa hän mainitseekin "palkkausjärjestelmän uudistamisen" entistä "joustavammaksi" yhtenä keskeisenä Sivistystyönantajien tavoitteena. Tavan mukaan hän vakuuttelee tämän olevan "varmasti yksittäistä työntekijää hyödyttävä uudistus". Mahdollinen palkkajärjestelmän reformi saattaisi ehkä kääntyäkin työntekijää hyödyttäväksi, jos työnantajapuoli ymmärtäisi sen, että heidän neuvotteluissa tekemänsä aloite olisi merkinnyt työnantajan yksipuolista saneluoikeutta palkan suoriutumisosaan ja palkkojen "joustamista" etupäässä alaspäin. Enimmäkseen tämä olisi iskenyt uransa alkuvaiheessa oleviin tutkijoihin, jotka ovat todellisia perustutkimuksen puurtajia. Kun pitää mielessä, millaisessa palkkakuopassa yliopistojen nuoret tutkijat ovat jo tällä hetkellä, asia on vakava. Tieteentekijöiden Liiton vuoden 2016 jäsenkyselyn mukaan maisterin tutkinnon suorittaneen ammattilaisen ansiot nousevat yksityisellä sektorilla sekä valtion ja kunnan puolella yli 4000 euron, mutta yliopistoissa keskiansiot tutkijanuransa alussa olevalle tai muuta palkkatyötä tekevälle maisterille ovat 2891 euroa. Mikäli etupäässä alimpiin palkkatasoihin kohdistuvaa "joustavuutta" haluttaisiin lisätä vielä entisestään, herää kriittinen kysymys siitä, miksi ihmeessä kukaan enää hakeutuisi yliopistolle töihin, ja miten perustutkimuksen ylipäätään kävisi. Neuvotteluissa tarjottu 2,1% korotus tuskin riittäisi kompensaatioksi tilanteessa, jossa palkkausjärjestelmässä suoritusosan saneluvalta olisi suotu työnantajalle.

Sivistystyönantajien neuvotteluasenne riittänee jo sellaisenaan selittämään heidän vastaanottamansa kritiikin, jota Hassinen on luonnehtinut "toisen osapuolen syyttelyksi". Totta on, että neuvottelujärjestöjen taholta on suhtauduttu tyrmistyneesti Sivistystyönantajien ajamaan kovaan linjaan, jota on moitittu kovin sanoin, ja nähdäkseni hyvinkin syystä. Se, mitä "tilanteen dramatisoiminen" tarkoittaa jää epäselväksi. Sikäli kun kyse on hyvin poikkeuksellisesta lakkovaroituksesta, kyse on neuvottelujen vauhdittamiseksi tarkoitetusta luontevasta painostuskeinosta, jonka työnantajapuoli on tilannut itse, jumittaessaan neuvottelut sopimuksen määräajan tuolle puolen ja jättäessään työntekijäpuolen keskeiset aloitteet miltei kokonaan huomiotta. Tutkijapuolellakin deadlinet tapaavat venyä, mutta Sivistystyönantajien halu vetää neuvottelut haamurajoille ja niiden tuolle puolen vie voiton kaikkein hankalimmankin professorin artikkelikokoelmien toimittamisesta. Omaa luokkaansa "dramatisoinnin" saralla oli Helsingin yliopiston lakia uhmaava päätös ryhtyä keräämään lakkoon osallistuvien työntekijöiden nimiä, jota Sivistystyönantajien pääneuvottelija yritti perustella lasten ja vanhempien edulla.

Skismasta huolimatta yhteistäkin pohjaa yliopistoneuvottelujen vastapuolilla sentään on. Hassinen mainitsee bloggauksessaan tällä hetkellä istuvan hallituksen suorittamat massiiviset koulutusleikkaukset, jotka ovat hyvin tehokkaasti rampauttaneet sivistysinstituution aineelliset toimintapuitteet. Yliopistoväki on huomauttanut näistä asioista — ja monista muistakin — vuodesta toiseen, mutta heidän varoituksensa on lähinnä sivuutettu valtiovallan letkautuksilla "kaiken maailman dosenteista" ja ylipäätään yliolkaisella asenteella. Sivistystyönantajien toiminnanjohtajan mukaan "olisi vastuutonta lisätä koulutuksen järjestäjien kustannuksia yli kantokyvyn", vaikka tällä hetkellä säästö revitään yliopistotutkijoiden yksilöllisestä kantokyvystä. Yllämainitun jäsenkyselyn mukaan noin 60% yliopistojen henkilöstöstä tekee ylitöitä jatkuvasti ja pyytämättä, ja vain 2% saa siitä jonkinlaista korvausta. Samaan aikaan opetus- ja tutkimushenkilöstöä rasitetaan hallinnollisilla velvoitteilla, ja neuvotteluissa työnantaja ei järin osoittanut halua varjella yliopistojen opetustuntikattoja, jotka ovat jo nyt huomattavan venyvät. Hassisen viittaus henkilöstökustannusten 70% osuuteen kokonaiskustannuksista jättää myös kätevästi huomiotta kaiken sen tutkimuksen, jota yliopistoissa tehdään henkilökohtaisilla apurahoilla, ja joka ei aiheuta työnantajalle käytännössä minkäänlaisia henkilöstökustannuksia. Huoli resurssien riittämisestä on varmasti aiheellinen, ja näiltä osin myös työnantajapuoli on täysin oikeassa suunnatessaan huomion istuvan hallituksen yliopistoja kurittaneeseen politiikkaan ja yliopistojen rahoituspohjan kapenemiseen. Asiaintilan korjaamiseksi kannattaisi kenties etsiä mieluummin jonkinlaista vipuvartta, jolla vaikuttaa valtiovaltaan.

Valtakunnansovittelijalle edenneiden yliopistoneuvottelujen tilanne ja työtaistelun uhka akatemiassa ovat oireellisia ja kertovat sivistysinstituution kriisistä. Työnantajapuoli on oman asenteensa tehnyt tiettäväksi, mutta on kyseenalaista käyttää tämänhetkistä ahdinkoa verukkeena yhä suuremmalle kurjistamispolitiikalle. Koska valtiovalta on synnyttänyt tämän ongelman, sen ratkaiseminen todennäköisesti myös vaatii valtiovallan toimia. Istuvan hallituksen on syytä havahtua siihen kriisiin, joka tällä hetkellä on yliopistoissa saavuttamassa lopullisen tulehtumispisteensä.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, sotahistorian tutkija, Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n tiedotusvastaava sekä Julkisalan Koulutettujen lakkopäällikkö Tampereen yliopistolla.

jojalonen
Sitoutumaton Tampere

Olen sotahistorian tutkija ja filosofian tohtori Tampereen yliopistolta. Puoluepoliittisesti olen sitoutumaton, joskin vuoden 2012 kunnallisvaaleissa olin Keskustan ehdokkaana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu