Vaalityötä sotarikoksilla

Viimeistä edellisessä, erään kansanedustajaehdokkaaksi ilmoittautuneen herran edesottamuksia sivunneessa kirjoituksessa muuan kommentoija tuli - hieman luovasti - nostaneeksi keskusteluun mukaan sotarikokset. Lyhyt katsaus kansanedustajan asemaa tavoitteleviin sotarikoksista epäiltyihin henkilöihin lienee kenties paikallaan.

Aihe on sattuneesta syystä myös ajankohtainen, sillä kongressivaaleihin valmistautuvissa Yhdysvalloissa on republikaanipuolue asettanut ehdokkaiksi kaksi Irakin sodassa kyseenalaista mainetta niittänyttä veteraania. Ensimmäinen näistä on alhalla vasemmalla maastovärjätyssä verikauhassaan poseeraava, Pohjois-Carolinan seitsemännessä vaalipiirissä ehdokkaana oleva vänrikki Ilario Pantano. Merijalkaväkeen jo toistamiseen värväytynyt ja mediakonsultin siviilihommansa jättänyt Pantano koki sotilasuransa huippuhetket Vigilant Resolve-operaatiossa huhtikuussa 2004. Komennettuaan kaksi aseistariisumaansa irakilaista vankia tutkimaan kertaalleen tarkistettua ajoneuvoa vänrikki Pantano päätti ottaa molemmat hengiltä alettuaan epäillä näitä "juonittelusta" ja näiden tehtyä "uhkaavan eleen". Koska Yhdysvaltain armeija ei tunnetusti kärsi patruunapulasta, upseerismiehemme jatkoi kolmen sarjojen ampumista vielä senkin jälkeen kun ruumiit olivat jo lakanneet nytkähtelemästä, hellittäen etusormensa liipasimelta pidemmäksi aikaa vain vaihtaakseen välillä lipasta. Vänrikki Pantanon kahteen vankiinsa ampumat yli viisikymmentä 5,56-millistä tekivät osaltaan selväksi, millaista operaation koodinimessä mainittu "valpas päättäväisyys" luonteeltaan oli.

Tapauksesta nostettu murhasyyte meni sotaoikeudessa nurin, koska vuotta myöhemmin suoritetut uhrien ruumiinavaukset tosiaan osoittivat näiden "liikkuneen uhkaavasti vänrikkiä kohti". Patologia ja oikeuslääketiede ovat siis totta vie edistyneet huimasti viime aikoina. Tapauksen ainoaksi silminnäkijätodistajaksi ilmoittautunut ylikersantti Daniel Coburn oli puolestaan aiemmin joutunut joukkueenjohtajansa alentamaksi, mikä sekavien lausuntojen ohella osaltaan vahingoitti hänen uskottavuuttaan. Oikeudenkäynti oli sikälikin kiinnostava, että se oli kenties ensimmäisiä sotaoikeuden istuntoja, joita kuultavina olleet henkilöt kommentoivat omissa blogeissaan.

Aitoamerikkalaiseen tapaan vänrikki Pantano on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan otsikolla Warlord; No Better Friend, No Worse Enemy ("Sotaherra; ei parempaa ystävää, ei pahempaa vihollista"). Alaotsikko on kyseisen merijalkaväen pataljoonan tunnuslause, jonka Pantano kirjoitti myös ampumiensa vankien ruumiiden viereen jättämäänsä kylttiin. Vänrikkimme omaelämänkerran voi halutessaan tilata luettavakseen vaikkapa Powell's Book-kirjakaupasta; Jarkko Sandell ilmeisesti ei ole vielä liittänyt opusta valikoimiinsa.

Toinen republikaanipuolueen vaistoama nouseva poliittinen tähti on Floridan kahdennessakymmenennessätoisessa vaalipiirissä kampanjoiva Allen West, joka poseeraa alla tähtilippua vasten kuvattuna. Pataljoonankomentajana toimineen everstiluutnantti Westin meriitit tosin jäävät hänen esiupseerin asemastaan huolimatta hieman jälkeen luutnantti Pantanon suoraviivaisemmasta menettelystä. West tyytyi ainoastaan uhkailemaan kuulusteltavana ollutta vangittua irakilaispoliisia ampumalla henkilökohtaisella revolverillaan yhden varoituslaukauksen tämän pään ohitse. Varsinaisen työn tekivät vankia pahoinpidelleet sotilaat, kylläkin everstiluutnanttinsa komennossa ja tämän katsellessa. Saatuaan lähtöpassit armeijasta on television toimintaviihteeseen ilmeisen mieltynyt everstiluutnantti West rinnastanut itsensä 24-sarjan Jack Bauer-roolihahmoon ja esiintynyt suorastaan moraalisena sekä rohkeana miehenä, joka samalla tavoin pelasti ihmishenkiä rikkomalla sääntöjä ja uhraamalla oman sotilasuransa.

Everstiluutnantti Westin vertaukselta vie pohjaa se, että kuulustelussa saadut tiedot eivät tosiasiassa paljastaneet yhtään mitään, ja kuulusteltavana ollut irakilaispoliisi on jälkikäteen kertonut selittäneensä Westille ja tämän miehille vain jotain täysin tuulesta temmattua pelätessään, että puhumattomuus johtaisi hänen kuolemaansa. Mikäli nyt haluaisikin unohtaa moraalisen puolen täysin, niin puhtaasti käytännön näkökulmastakaan kidutuksella ja pahoinpitelyllä saatu informaatio ei yleensä tapaa olla kovin luotettavaa. Tapaus ei tietenkään ole estänyt everstiluutnantti Westiä - joka sai rangaistuksekseen vain pienet rapsut - kohoamasta republikaanien laitapuolen sankariksi, ja etenkin varapresidentiksi tässä taannoin pyrkinyt ja muutamien suomalaistenkin vakaumuksellisesti ihailema Sarah "I'll get back to ya" Palin on suonut Westin vaalikampanjalle täyden tukensa Facebookin välityksellä. Palinin näkemyksen mukaan West on juuri oikea mies pelastamaan Yhdysvallat sellaisilta hirveiltä asioilta kuin talouden elvytyspaketti ja julkinen terveydenhuoltojärjestelmä.

Kuvatuista kahdesta tapauksesta on Pantanon teko - järkyttävämmästä lopputuloksestaan huolimatta - kenties se, johon on ulkopuolisenkin ihmisen mahdollista edes jollain tavoin samaistua. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita, että tapausta voisi ymmärtää, saati sitten hyväksyä. Tapauksen yksityiskohtiin ja Pantanon mahdollisiin motiiveihin puuttumatta on kuitenkin selvää, että ampumaepisodi olisi saattanut tapahtua lähes kelle tahansa. Kukaan sotaa ja sen hermopainetta kokematon mies ei voi mennä suoralta kädeltä takuuseen siitä, etteikö hänkin olisi voinut vastaavassa tilanteessa ajautua surmaamaan molemmat sotavangit silkan pelon, hysteerisen kauhun, epätoivon tai paniikkireaktion provosoimana.

On tosin hankala uskoa, että jo ensimmäiseen Persianlahden sotaan osallistunut, pitkän taistelukokemuksen omannut ja vakaana sekä luotettavana upseerina tunnettu Pantano olisi tapahtumahetkellä operoinut pelon tai kauhun motivoimana, etenkin kun hän oli joukkueensa miesten turvallisesti ympäröimä ja molemmat vangit oli jo tutkittaessa todettu aseettomiksi. Vaikka toisaalta, ovatko silkka viha, kostonhimo tai sadismi sitten todennäköisempiä noiden samojen asiayhteyksien valossa? Kukaan ei tiedä, mitä Pantanon mielessä on tuolla hetkellä liikkunut, ja hänen oma todistuksensakin on muovautunut vasta tapahtumien jälkeen.

Moraalisesti ratkaisevaa ei lopulta olekaan se, mitä Pantano tapahtumahetkellä on tuntenut, vaan se, miten hän on siihen jälkikäteen suhtautunut; ylvästellen kahden aseettoman miehen surmaamisella, esiintymällä sotaurhona ja yrittäen esittää armottomuutensa ja murhatyönsä suoranaisina kunniakkaina ansioina, jotka oikeuttaisivat hänet vieläpä poliittiseen asemaan. Ulkopuolisen silmissä tämä tekee hänestä väistämättä vastenmielisen hahmon, sillä minkäänlaista sankarillisuutta on tapahtuneessa hyvin vaikea nähdä, ja kyyninen yritys hyötyä moisella tapauksella on omiaan herättämään vielä erityistä halveksuntaa.

Republikaanien saman vaalipiirin esivaaleissa Pantanolle hävinnyt, niin ikään Irakissa majurin asemassa palvellut ja sittemmin everstiluutnantiksi ylennetty Will Breazeale on todennut yksikantaan, ettei teolle ollut oikeutusta. Vakaumuksellisen protestinsa vuoksi on Breazeale - jota voinee halutessaan pitää sekä sotilaskunnian että poliittisen moraalin merkityksen sisäistäneen henkilön esimerkkinä - joutumassa sivuraiteelle omassa puolueessaan, ja hänen poliittinen uransa on todennäköisesti kokemassa haaksirikon. Kiihkeimmät Pantanon kannattajat republikaanien äärilaidalla ovat jo solvanneet Breazealea "turvallisissa tehtävissä linjojen takana palvelleeksi esiupseeriksi", siinä missä Pantano oli "etulinjassa taistellut todellinen, kunniakas soturi".

Pantano ja West eivät ansioluettelonsa puolesta aivan vedä vertoja My Lain verilöylystä tutulle vänrikki William Calleylle, joka muuten aikoinaan laati Pantanon tavoin omaelämänkertansa otsikolla Body Count. Calley on sittemmin ilmaissut katumusta teoistaan, joten hänen voi - erikoista kyllä - katsoa paljon raaemmista edesottamuksistaan huolimattakin olevan jollain tavalla paremmalla omallatunnolla varustettu henkilö kuin uljaan isänmaanpuolustajan viittaan verhoutuneet Pantano tai West. Tuomion saanut Calley ei aikoinaan tietystikään kelvannut kongressivaalien ehdokkaaksi, mutta melko varmasti hänellä olisi ollut poliittista tilausta. Presidentti Nixonin lievennettyä Calleyn tuomiota edustajainhuone tervehti päätöstä kättentaputuksin; vastaavasti myös vänrikki Pantanon tapaus kirvoitti myötätuntoisen kannanoton kongressin edustajainhuoneelta.

Rajumpiakin esimerkkejä historiassa on toki nähty. Kongressiin pyrkiville Pantanolle ja Westille on olemassa myös kiinnostava ennakkotapaus Yhdysvaltain ulkopuolelta. Eversti Masanobu Tsuji hankki Japanin keisarillisessa armeijassa palvellessaan näyttävän sotarikosten ansioluettelon, joista lievimpiä tapauksia olivat bordellin polttaminen maan tasalle ja alasammutun lentäjän raa'an maksan syöminen. Nämä tempaukset eivät estäneet häntä suoriutumasta Japanin parlamentin edustajaksi sodan jälkeen.

Sota voi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan täydellisen tasa-arvoistava prosessi, jossa ihmisen lähtökohdat nollautuvat ja yksilön on pakko aloittaa alusta. Siviilielämässään epäonnistunut ja yhteiskunnan laitapuolta kulkenut mies voi toisinaan löytää taistelusta ja kotimaansa puolustuksesta lunastuksen, jonka kautta hän voi maksaa velkansa yhteisölleen ja ansaita itselleen uuden mahdollisuuden rakentaa elämänsä paremmalle pohjalle rauhan koettaessa - edellyttäen, että hän vain selviää hengissä. Vastaavasti voivat siviilissä tahratonta ja hyvää elämää viettäneet paremmin toimeentulevan kansanosan jäsenet tuhota sodan raaistavassa kurimuksessa oman elämänsä syyllistymällä rikoksiin tai muihin sodankin oloissa häpeällisiksi luokiteltaviin tekoihin. Huolestuttavaa on se, jos sodanjälkeinen kansalaisyhteiskunta omaksuukin sankareikseen jälkimmäiset ja suo näiden teoille moraalisen hyväksynnän, vieläpä valitsemalla heidät valtiollisiin luottamustehtäviin.