Aseistautumista lain rajoissa

Lauantaiaamu on ollut sateinen, ja sisäministeri Anne Holmlund jutusteli vastikään televisiossa Suojelupoliisista, hätäkeskuksista, kerjäläisistä sekä aselaista, mistä kirjoittelen tässä joutessani taas itsekin. Sosialidemokraattien Pia Viitanen (joka viittaa omaan persoonaansa sanoilla ”me demarit”) muuten oli puhelimessa äärimmäisen järkyttynyt siitä, että Tampereen hätäkeskus on – hui kamala – keskitetty Poriin. HAH! Hätäkeskushan on Porissa ja pysyy, valta on Satakunnassa, minne se kuuluukin. Kärsikää!

Holmlundissa on ministerinä ollut puutteensa, mutta mikäli nyt oikein ymmärsin, aselain suhteen on ilmeisesti vihdoin ja viimein käytännöllisyys pääsemässä voitolle. Asia on taas ollut itsellenikin ajankohtainen viime viikkoina, sillä olen joutunut hakemaan peräti kuutta aseenkantolupaa samanaikaisesti. Seassa oli yksi revolverikin. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun olen hakenut aselupia uuden käytännön puitteissa, joten kokemus on kenties kertomisen arvoinen.

Hakemuskaavake ei ollut muuttunut juuri miksikään 1990-luvun puolenvälin jälkeen, mutta uutena tuli lisäselvitys, missä oli erinäisiä hyvin outoja kysymyksiä, kuten vaikkapa ”Voiko kuvailemaanne ammuntaa harrastaa pienempikaliiberisella aseella?”. Lisäselvitys on erilainen pitkille ja lyhyille aseille, ja kaksisivuinen. Kun kyse on kuudesta aseesta, piti siis täyttää kahdeksantoista paperia. Tämä kysyi jonkin verran aikaa ja viitseliäisyyttä.

Tietystikään en kuulunut tällä haavaa mihinkään ampumaseuraan. Reserviläisyhdistykseen olin tosin ehtinyt liittyä heti Suomeen palattuani, ja ilmoittautunut hetken mielijohteesta päivän koulutukseenkin. Mutta mitenkään aktiiviseksi ei ampumaharrastustani voinut luonnehtia kuluneen vuoden tai parin ajalta. Metsästyskortti minulla tietysti oli, mutten ollut minkään seuran jäsen.

Tästä huolimatta hakuprosessi oli varsin kivuton. Rauman poliisipäällikkö haastatteli minut henkilökohtaisesti kasvotusten ja totesi, ettei lääkärintodistusta selvästikään tarvita (pakko se kai on uskoa, koska virkavallan edustaja niin sanoi) ja minullahan oli vanhastaan aselupia jo lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Hakemukset otettiin oitis käsittelyyn. Pari viikkoa myöhemmin laitokselta soitettiin ja ilmoitettiin, että luvat ovat tilauksessa ja noudettavissa aikanaan, ja voisin maksaa ne silloin. Tavallisestihan maksu suoritetaan siis etukäteen, mutta Rauman poliisilaitoksella oli pankkikorttilaite tilapäisesti sökö. Vaikken ollut tällä hetkellä ampumaseuran jäsen, irtosi lupa myös revolveriin sen kummemmitta ongelmitta, koska hallussani oli jo vanhastaan taskuaseeksi luokiteltava automaattipistooli. Ties mistä syystä olin aikoinani saanut mainittuun pistooliin luvan vieläpä täysin toimivana aseena.

Mutta, lyhyesti: eipä se aseluvan hakeminen niin hankalaa tunnu olevan. Paperisotaa, joka on loppujen lopuksi aika tarpeetonta, tosin on enemmän kuin aiemmin. Poliisipäällikön pakeilla oleminen taas oli sinänsä myönteinen uutuus. Sitä en sitten tiedä, miten lupien hakeminen olisi luonnistanut Tampereella, minne en ole töiden perässä henkikirjojani viitsinyt muuttaa ainakaan vielä. Tuskinpa siinä eroa olisi ollut. Minkälaisia kokemuksia muilla paikkakunnilla asustavilla on?

(Sivuhuomautuksena: blogipalvelun käyttäjäliittymä on tosiaan heikentynyt huomattavasti, ja kuvat ovat edelleenkin kateissa. Sähköpostissa olen saanut kehoituksen, että kuvia sisältäviä artikkeleita ei tule omin päin mennä muokkaamaan kuvien liittämiseksi uudestaan, ja ylläpito hoitaa asian kyllä kuntoon. Odotan kärsivällisesti tämän lupauksen realisoitumista, mutta noin yleensä tämän palvelun käyttäminen tulevaisuudessa ei kyllä oikein houkuttele.)

jojalonen
Sitoutumaton Tampere

Olen sotahistorian tutkija ja filosofian tohtori Tampereen yliopistolta. Puoluepoliittisesti olen sitoutumaton, joskin vuoden 2012 kunnallisvaaleissa olin Keskustan ehdokkaana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu