Presidentinvaalit ja muistin politiikka: Pekka Haavisto
Vihreiden presidenttiehdokkaasta Pekka Haavistosta lehdistössä tänään esitetyt luonnehdinnat ovat herättäneet blogipalvelussa huomiota, vieläpä monelta eri taholta. Haavisto on kuluneella viikolla noteerattu useammassakin eri tiedotusvälineessä, kuten Imagessa ja Ylioppilaslehdessä, joten ajankohta vaikuttaa otolliselta kirjoittaa Haaviston kampanjan eräästä vähemmälle huomiolle jääneestä piirteestä. Haavisto näyttäisi nimittäin olevan tämänhetkisistä presidenttiehdokkaista se, joka on tiedostaen tai tiedostamattaan avannut kampanjansa vetoamalla kotimaamme historiaan.
Viimeistään suoraan kansanvaaliin siirtymisen ja valtaoikeuksien karsimisen jälkeen on maamme valtionpäämiehen valitseminen muuttunut entistä korostetummin arvo- ja imagokysymykseksi. Menestyäkseen on presidenttiehdokkaan kyettävä ennen kaikkea profiloitumaan presidentillisenä. Eräs käypä keino on tunnetusti vetoaminen yhteisiin, äänestäjien enemmistön keskuudessa isänmaallisiksi ja kansallistuntoisiksi miellettyihin myönteisiin symboleihin tai muistoihin. Tällöin on keskeisessä roolissa historia; kyse on historiantutkimuksessa yleisesti tunnustetusta muistin politiikasta.
Kuten todettu, Haavisto vaikuttaisi toistaiseksi olevan ainoa presidenttiehdokas, joka on ottanut historian vaalikampanjansa välineeksi. Esimakua saatiin vajaa kuukausi sitten näytetyssä Pressiklubissa. Mainitussa ohjelmassa (kohdassa 0:27:10-30) viittasi Vihreiden presidenttiehdokas luontevasti kansalaistottelemattomuudesta ja Vihreiden historiasta puhuessaan omiin "esivanhempiinsa", jotka osallistuivat sortokauden aikaiseen kutsuntalakkoon keisarillista Venäjää vastaan. Vihreä ehdokas vieläpä siivitti toteamustaan lausahduksella "Suomi ei olisi itsenäinen maa ilman kansalaistottelemattomuutta". Valinta osoitti Haavistolta taitavaa historiallista silmää ja sitä voi ehkä pitää eräänlaisena irtautumisena Vihreiden aiemmasta historiattomuudesta, joka saavutti kulminaationsa surullisenkuuluisassa "Uusi Suomi"-kampanjassa. Yleisemminkin puolue näyttää kääntyneen tappiollisten vaalien jälkeen hakemaan innoitusta menneisyydestä, kuten vaikkapa puoluejohtaja Niinistön presidentti Ståhlbergia ihaileva kolumni jo kesällä osoitti.
Menneisyyteen vetoamista on harrastettu presidentinvaaleissa monasti aiemmin, vaihtelevalla menestyksellä. Kyseessä on taitolaji, jossa poliitikon on edettävä hienovaraisesti ja vältettävä liian groteskeja kielikuvia. Kaksitoista vuotta sitten Keskustan ehdokkaana ollut Esko Aho onnistui viittaamaan sujuvasti historiaan silloisissa keskusteluissa presidentin valtaoikeuksista. Aho korosti, miten valtionpäämies voi hätätilan hetkellä yhä toimia poliittisena reservinä pelkkään arvovaltaansa nojaten; eräänä historiallisena ennakkotapauksena Aho mainitsi presidentti Svinhufvudin toiminnan Mäntsälän kapinan aikana. On vaikea sanoa, missä määrin Ahon taitava vetoaminen historiaan vaikutti hänen suoriutumiseensa toiselle kierrokselle, mutta epäilemättä se oli hänen presidentillisen imagonsa kannalta parempi vaihtoehto kuin hänen aiemman, äänestäjien silmissä lähinnä lamaan liittyneen pääministerikautensa esille nostaminen. Samaten myös Haaviston kannalta on kansakunnan menneisyyteen tukeutuminen, yhdistettynä hänen kansainvälisten ansioidensa korostamiseen, eittämättä taitavampi ratkaisu kuin hänen 1990-luvulla katkenneen poliittisen uransa muisteleminen.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Tarkkoja havaintoja ja niistä tehtyjä oikeita päätelmiä. Haavisto on joukon intelligentti, ja todennäköisesti älykkäin. Mistä syystä hänen uransa katkesi? Oliko hän liian oikeistolainen Vihreisiin?
On vähän vaikea sanoa näin jälkikäteen, miksi Haavisto putosi silloin 1990-luvulla eduskunnassa. Hänhän oli ympäristöministerinä, ja ihmiset naureskelivat tuolloin hänen suositukselleen kirjolohen syömisen vähentämisestä. Haaviston suosituksesta tuli tuolloin vitsailun aihe, ja Jari Tervokin laski siitä leikkiä Uutisvuodosta. Muistaakseni ainakin MTV3 totesi vaali-iltana, miten "kirjolohipuheet näyttävät kostautuneen", mutta mainostelevision poliittisen journalismin tason tuntien tätä nyt ei kannata ottaa minään vakavana analyysinä.
Haaviston tipahtaminenhan taisi olla tavallaan kohtalokasta Vihreiden kannalta, koska hänen ohitseen kiilasivat Irina Krohn ja Tuija Brax. Molemmat kaiketi olivat yhdessä eniten vastuussa Vihreiden myöhemmästä julkisuuskuvasta ympäristöasiat hylänneiden telaketjufeministien puolueeksi. En nyt siis ota kantaa siihen, onko tuo julkisuuskuva oikeutettu vai ei, mutta näihin kahteen henkilöön se on yhdistynyt.
Haaviston voisi kyllä katsoa edustavan puolueensa perinteistä laitaa. "Oikeistolaiseksi" en häntä kutsuisi, mutta hänessä on sitä Vihreiden vanhoille vaikuttajille ominaista poliittiseen keskustaan sijoittuvaa vapaamielisyyttä. Ville Komsihan oli myös alunperin liberaalien jäsen. Tavallaan kaiketi Haaviston nimittäminen presidenttiehdokkaaksi on eräänlainen Vihreiden yritys palata juurilleen.
Ville Niinistön kolumni Ståhlbergista vastaa kyllä hyvin sitä Vihreiden poliittista tämän hetken ajatusmaailmaa. Äänestäjät eivät tosin ole Vihreitä kokeneet sellaisten tavoitteiden ajajaksi. Tekee varmaan terää prsidentinvaalissa liittää Ståhlbergin tavoitteet vihreään puolueeseen.
Arvaan, että Haavisto ei varmastikaan ole kampanjansa näissä osissa käyttänyt puolueensa jäsenenä olevan ja historiantutkijan koulutuksen saaneen Jukka Relanderin niinsanottua asiantuntemusta.
Tämähän on siis Haavistolle mielestäni pelkästään eduksi.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 5 kommenttia