Americana-vaalikierros

Pusa, tässä on kyseessä eri asia. Jos nyt viitsit katsoa sitä "Benjamin Meaker Visiting Professor" -nimikettä, niin se on tehtävä johon kutsutaan. Ei siinä mitään muodollista tutkintoa tarvitse olla, kunhan vain on jotain kiinnostavaa sanottavaa lafkan kannalta.

Muistuttaisin, että hieman samanlaista keskustelua käytiin aikoinaan Esko Ahon kohdalla. Harvard tosin ei "professorin" nimityksiä myönnä, joten Ahokin oli vain "fellow". Mutta hänenkin pestinsä aiheutti Suomessa kaikenlaista ihmettelyä.

Haaviston kampanjaväkihän on nyt myös saanut sähköpostivahvistuksen siitä, että tuo asia pitää paikkansa, kuten Kiveläkin huomauttaa. Kaiketi siellä oli ensimmäisellä kerralla tiedusteltaessa joku väsynyt ja kiukkuinen amanuenssi puhelimessa vastaamassa.

Minä en nyt suoraan sanoen ymmärrä Snellmanin kommenttien sisältöä enkä relevanssia. Missä niitä YYA-sopimuksen solmimisen vuosijuhlia sitten on vietetty? Entä miten ne liittyvät vihreään ehdokkaaseen, etenkin kun pitää mielessä että Haavisto oli 1980-luvulla mukana toiminnassa, jota sen ajan ilmapiirissä olisi luonnehdittu "neuvostovastaiseksi"? Miehen kustantama "Komposti"-lehti esimerkiksi julkaisi Puola-Solidaarisuus-ryhmän virallisia tiedotteita.

Otetaan sitten vielä tuo puhe "suomettumisesta". Kaikki riippuu aivan siitä, mitä sillä nyt halutaan tarkoittaa. Eilistä tenttiä katsellessani huomasin toki presidenttiehdokas Väyrysen antaman vastauksen sävyn toimittajan tiedustellessa häneltä, mitä Väyrynen presidenttinä sanoisi Venäjän edustajalle homoseksuaalien ihmisoikeuskysymyksiin liittyen. Kaiketikin tuota Väyrysen hienoista empimistä voisi pitää jonkinlaisena "suomettuneisuuden" oireena. Toisaalta hänen kasvoiltaan oli kuitenkin luettavissa se, että hän tajusi aiemman kokemuksensa nojalla myös tämän maan ulkopolitiikan tylyt realiteetit. Mitä väliä sillä tosiaan olisi, mitä Suomen presidentti siinä tilanteessa sanoisi? Kuuntelisiko Venäjä?

Suhtautumisesta itänaapuriin itselläni on hyvin kyyninen näkemys. Kotimaisille oikeisto- ja porvarispoliitikoille se, mitä naapuri tekee kotona, on paljolti yhdentekevä asia. Kansalaisoikeuksien toteutumisesta ei pahemmin piitata kuin joskus harvoin. Sen sijaan Venäjä koetaan enemmänkin vain ulko- ja turvallisuuspoliittisena haasteena tai uhkana. Vasemmiston kohdalla suhtautuminen kulkee täysin toisinpäin. Turvallisuuspolitiikka on toissijainen asia, siitä ei itse asiassa piitata ollenkaan ja Venäjän intresseihin saatetaan jopa suhtautua ymmärtäen. Sen sijaan huomio kiinnitetään enemmänkin Venäjän sisäiseen kehitykseen kriittisin silmin, ja etenkin vasemmiston taholta on tuotettu solkenaan lausuntoja, joissa on tuomittu toimittajamurhat, seksuaalivähemmistöjen kohtelu ja ihmisoikeuksien polkeminen.

Tämä menee vähän aiheesta ohi, mutta kyseessä on sen verran kiinnostava historianvaihe, että siitä voi jutella. Kysymys siitä, miksi Jaruzelski oikeastaan julisti sotatilan säilyi kauan kiistanalaisena. Tulkinta, että hän toimi pakkotilanteessa estääkseen Neuvostoliiton väliintulon, sai vielä 1990-luvulla paljon kannatusta, mutta jotkut pitivät sitä vain kenraalin omana yrityksenä puolustella tekojaan.

Käsittääkseni nyttemmin on vahvistunut näkemys siitä, että nuo Jaruzelskin yritykset selittää sotatilan julistamista Neuvostoliiton uhalla eivät pidä paikkaansa. Tuona ajankohtana Neuvostoliitto ilmeisesti ei ollut aikeissa miehittää Puolaa, ja kaiken lisäksi Jaruzelski myös tiesi sen. Hän siis toimi täysin oma-aloitteisesti ja yksin.

Vojtech Mastný kirjoitti aiheesta artikkelissaan "The Soviet Non-Invasion of Poland in 1980-81 and the End of the Cold War" (Cold War International History Project series no. 23, Woodrow Wilson Center Press 1998), josta voisi laittaa tähän sitaatin. Artikkeli nojaa aikakauden neuvostolähteisiin. Hassuinta on se, että kaikesta päätellen neuvostojohto, jolla oli jo muutenkin kädet täynnä työtä Afganistanissa, olisi ollut valmis jopa yrittämään kompromissia Solidaarisuuden kanssa!

"The CPSU Politburo rejected the request for military backing out of hand. While there was no disagreement among its members about this, Andropov - the one with a lion's share in the decision to move into Afghanistan - was the most adamant. "We cannot risk it", he explained. In the most explicit expression of Soviet willingness to acquiesce in the possible loss of control over Poland, Andropov stated that "even if Poland were to be ruled by Solidarity, so be it."

Incredible as it sounded in 1981, his position retrospectively received support from none other than Kulikov, who in 1997 stated that even the country's defection from the Warsaw Pact would not have been a catastrophe but merely an inconvenience to Moscow. In his opinion, if a war with NATO came, Soviet forces would have always had enough warning time to force their way through Poland without difficulty.

At the December 10 politburo meeting, Andropov hinted at the reasons why the Kremlin's priorities had changed since the time in 1956 when he as Soviet ambassador to Hungary had been instrumental in forcibly preventing its defection from communism and the Warsaw Pact. Citing "avariety of economic and political sanctions" already prepared by the West that would "make things very difficult for us", he reminded his colleagues that, after all, "we have to take care of our own country". Suslov supported him by adding that the Soviet Union's investment in detente made it "impossible for us to change our position. World public opinion will not allow us to do so". Thus the tired leaders of the declining superpower proved to have greater sensitivity to long-term Western pressure and the subtle power of ideas than most of their contemporaries, misled by the formidable appearance of Soviet military machine, were prepared to believe.

In trying to justify the need for emergency measures, Jaruzelski's propagandists played on people's fear that Soviet tanks were coming. Yet the fear that gripped the Polish leader as the zero hour approached was not that of Moscow's intervention but of its nonintervention. In the end, all his fears proved unnecessary. Meticulously prepared, the crackdown on December 13 caught both Solidarity and its Western supporters by surprise. The lack of any significant resistance made the question of Soviet military backing moot.

Under these circumstances, Jaruzelski's donning the mantle of the nation's savior was a travesty. His inaugurating military rule by quoting from the national anthem that "Poland has not yet perished so long as we are alive" added insult to the injury. Yet he impressed enough people who had mistakenly regarded the threat of a Soviet invasion as real rather than pretended, thus giving rise to the myth that not only Poland but also the European order had been saved from a dangerous threat to its stability. West Germany's chancellor Helmut Schmidt delighted Honecker during their meeting, which happened to coincide with the Jaruzelski's action, by expressing his satisfaction at this turn of events. Much though Schmidt, a social democratic politician, later tried to dispel the bad taste of his remark by protesting his sympathy for Polish workers, he remained genuinely convinced that any attempt to disrupt the established balance in Europe could mean war.

While the Reagan administration did not subscribe to this fallacy, its
estimates of the situation suffered from other flaws. Reagan, infuriated by martial law's unexpected success, pushed through American sanctions, albeit mild ones, against both Poland and the Soviet Union. He wanted to punish not only Jaruzelski but, on the mistaken assumption he acted as Moscow's puppet, his presumed Kremlin wire-pullers as well. The President's letter protesting to Brezhnev against alleged Soviet intervention could then be self-righteously answered by its recipient with an indignation that was not entirely feigned."

(Artikkelin työversion voi ladata kokonaisuudessaan tästä upotetusta linkistä, jos haluaa tarkistaa alaviitteet ja lähteet. Kokonaisuudessaan se on hyvin mielenkiintoinen, sillä Varsovan liiton muut johtajat - etenkin Honecker ja Husák - olivat paljon Moskovan johtajia kärkkäämpiä harkitsemaan interventiota Puolassa. Omat poimintani ovat sivuilta 29-32.)

Sittemmin on Jaruzelski päättänytkin puolustaa toimenpidettään Puolan pelastamiseksi uhkaavan elintarviketilanteen aiheuttamalta nälänhädältä, jonka välttäminen kuulemma edellytti sotilashallinnon rajuja toimia. Todettakoon, että 1980-luvun alussa muutamat Jaruzelskin suomalaisetkin puolestapuhujat toivottivat Puolan sotatilan tervetulleeksi perustellen sitä samoilla syillä. Huomattavin oli Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen, joka meidän aikanamme on ollut merkittävä NATO-jäsenyyden puolestapuhuja ja moittinut tiukasti takavuosien poliitikkoja samasta "suomettuneisuudesta", jota hän itsekin silloin edusti. Kivisen mukaan Solidaarisuus oli "juopunut vallasta", ja käytti asemaansa "vastuuttomasti", minkä seurauksena Jaruzelskin sotilaallinen väliintulo oli välttämätöntä "nälkätalven" ehkäisemiseksi.