Kansakunnan jakolinjat
Suomen presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty. Kuten aiemmin ounastelin, varsinainen kamppailu toisella kierroksella tullaan käymään kahden Suomen oloissa porvarilliseksi laskettavan ehdokkaan välillä. Kuten vuoden 1931 presidentinvaaleissa, vastatusten ovat toisaalta selvästi oikeistoa edustava konservatiivinen ehdokas ja toisaalta vapaamielistä keskiryhmää edustava niinsanottu edistyksellinen porvari.
Tämä merkitsee sitä, että toisella kierroksella ei sanottavampaa vastakkainasettelua nähdä. Näissä vaaleissa ei nähdä kilpailua oikeiston ja vasemmiston välillä; vielä vähemmän niissä nähdään nyttemmin paljon merkityksellisemmäksi muodostunutta vastakkainasettelua kaupunkien eliitin ja maakuntien Suomen välillä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tämä vastakkainasettelu olisi todellisuutta. Molemmat toiselle kierrokselle suoriutuneet ehdokkaat edustavat pääkaupunkiseudun asukkeina Helsinki-keskeisyyttä, mikä vain korostaa kaupunkilaisten hallituksen aikana jyrkentynyttä Suomen jakautumista. Voittoisan kokoomuslaisen ehdokkaan kommentoitua vaalitulosta ”poliittisen jaon rikkomisena” häneltä jäi huomiotta eräs keskeinen asia. Uusi jakolinja on muotoutumassa kahta kärkiehdokasta äänestäneiden kansalaisten ja kaikkia muita ehdokkaita kannattaneiden välillä.
Vaikka keskiryhmien ehdokkaat jäivät pois toiselta kierrokselta, on vaalien lopullinen ratkaisu tosiasiassa yhä heidän käsissään. Selvää on, että Keskustan ehdokkaana kampanjoineen Paavo Väyrysen – jonka mielenlujuutta ei voi kuin ihailla – hyvä suoritus tulee virvoittamaan puoluetta ja merkitsemään ensi pettymyksen jälkeen selvää piristettä kunnallisvaaleihin. Kyseenalaista on, missä määrin Väyrysen kannattajat voivat kokea äänestävänsä sen paremmin Niinistöä kuin Haavistoakaan. Oleellista on se, että Väyrynen ehätti jo ensimmäisellä kierroksella profiloitua selkeästi Niinistön haastajana. Tämä oli historiallista, sillä nimenomaan Väyrysellä on takanaan tausta porvariyhteistyötä selkeimmin ajaneena ja punamultaa vieroksuneena keskustapoliitikkona. Tämä on kantanut aina vuoden 1987 kassakaappisopimuksesta ja sosialidemokraatteja kohtaan vallinneista antipatioista niihin kahteen porvarihallitukseen, joissa hän istui ministerinä.
Presidentinvaaleilla on aina vaikutuksensa myös puoluepolitiikkaan. Viime vuonna päättynyt porvarihallitus taottiin tosiasiassa kuuden vuoden takaisissa presidentinvaaleissa. Vaikuttaa todennäköiseltä, että Keskustan kenttäväen keskuudessa presidentinvaalit ja luontevan ehdokkaan puute toisella kierroksella lienevät jo aiheuttaneet uutta kallistumista punamultayhteistyön suuntaan. Toistaiseksi on ollut viitteitä siitä, että jokseenkin suuruudenhulluksi yltyneen kuntauudistuksen torjumisessa saattaisi Keskusta saada tukea nimenomaan sosialidemokraattien taholta. Hienoista suopeutta yhteistyöhön SDP:n kanssa oli Keskustassa aistittavissa jo viime hallitusneuvotteluissa, ja ajatus sai välitöntä tukea sosialidemokraattien vasemman laidan henkiseltä johtajalta. Sosialidemokraattien tyyrpuurin puolta edustaneen ja aikoinaan sinipunahallitusta luotsanneen Paavo Lipposen kärsimä tappio tuoreissa vaaleissa melko varmasti voimistaa näitä näkemyksiä vain entisestään.
Keskiöön on noussut aivan uudella tavalla nyt myös Vasemmistoliitto. Presidentinvaalit ovat henkilövaali, mutta ne lähettävät samalla laajemmankin poliittisen signaalin. Vasemmistoliiton puheenjohtajan Paavo Arhinmäen saavutettua hämmentävän lähelle yltäneen tuloksen Lipposen kanssa on sosialidemokraattien väistämättä punnittava linjaansa. SDP ehätti pudottaa aiemmin lanseeratun ”keskustasosialidemokratian” hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja, minkä seurauksena puolue luultavasti onnistui saavuttamaan kohtalaisen hyvän, lähes voittoon yltäneen tuloksen. Sosialidemokraattien paluu juurilleen näkyi myös hallitusneuvotteluissa, ja tähän nähden Lipposen nimitys puolueen presidenttiehdokkaaksi oli häkellyttävän typerä paluu menneeseen, jo kerran epäonnistuneeseen linjaan. Tulos presidentinvaaleissa tulee melko varmasti voimistamaan SDP:n sisällä vaikuttavia selkeämmästä sosialidemokraattisesta perinteestä kumpuavia äänenpainoja.
Vasemmiston ehdokkaiden heikko yhteinen suoritus ei siis merkitse sitä, etteikö Suomen politiikassa olisi yhä tilausta toimivalle vasemmistolaiselle vaihtoehdolle. Eropaperit kohtsillään kouraansa saava Mikael Jungner toki yritti vielä vaali-iltana väittää, että oikeisto-vasemmisto-jaottelun sijasta jako ”konservatiiveihin ja edistysmielisiin” olisi nykypäivänä tärkeämpi. Vaikutti hieman siltä, että Jungner olisi tosiasiassa halunnutkin toimia Haaviston kampanjapäällikkönä, ja amerikkalaistyylisiin vaalikamppailuihin mieltyneet toimittajat ovat tietysti riemumielin toistaneet näitä näkemyksiä. Siihen nähden, että SDP on moista ajattelua noudattamalla hävinnyt yhdet kunnallisvaalit ja yhdet presidentinvaalit, luulisi että puolueen olisi vain parempi tunnustaa reilusti väriä sen sijaan, että välttelisi ”vasemmisto”-sanaa ikään kuin se olisi jonkinlainen stigma. Yhteensä hieman yli puolet äänistä saaneen kahden porvarillisen ehdokkaan kisatessa keskenään vaalivoitosta tuntuu oudolta kuvitella, että SDP:n ainoana ratkaisuna pitäisi olla entistä tehokkaampi Kokoomuksen tai Vihreiden jäljittely. Kasvunvaraa on myös jakolinjan toisella puolella, ja politiikassa kyse on ensisijaisesti vaihtoehtojen tarjoamisesta.
Keskustan, SDP:n ja Vasemmistoliiton mahdollinen yhteistyö merkitsisi punamultaa paljon laajempaa ratkaisua, nimittäin perinteistä kansanrintamaa. Talonpoikaispuolueen ja vasemmiston yhteistyön lisäksi tämä sulkee sisäänsä myös vapaamieliset porvarit, mikä tarkoittaa Suomen oloissa Vihreitä. On muistettava kuitenkin, että näissä vaaleissa Haaviston kannatus oli tunnetuista syistä huomattavasti Vihreiden kannatusta suurempi, minkä lisäksi nimenomaan Vasemmistoliitto ja Keskusta olivat kampanjan aikana Vihreiden painostuksen kohteena. Tämä lienee aiheuttanut katkeruutta, jonka lievittäminen ei ole täysin mutkaton tehtävä.
Haaviston käymää kampanjaa ja sen aiheuttamia vaikutuksia tulen käsittelemään omassa tekstissään; samaten kirjoitan vielä oman katsauksensa Perussuomalaisten asemasta käytyjen vaalien jälkeen. Tällä kertaa kuitenkin rohkenen esittää vaalien perusteella yhden ennusteen. Politiikassa reaktio synnyttää aina vastareaktion, joten nämä vaalit jäänevät todennäköisesti Kokoomuksen viimeiseksi riemuvoitoksi. Samalla niiden lopputulos, nimenomaan Keskustan ehdokkaan kohtalaisen hyvä menestys, osoittaa jo nyt oireelliseksi käyneestä jaottelusta kaupunkilaisten Suomen ja maakuntien Suomen välillä. Pidän myös mahdollisena, että tässä kärjistyneessä alueellisessa vastakkainasettelussa tulevat maakuntien etua ajattelevat saamaan tuekseen suomalaisen vasemmiston. Tämä puolestaan saattaa enteillä mainittujen kansanrintamapuolueiden menestystä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.
Hieno analyysi jälleen kerran. Kiitos siitä!
Ilmoita asiaton viesti
Samoin. Katsotaan, ehdinkö kommentoimaan vielä illalla jotain lisää. Mutta mitään isoa vikaa en analyysissä havaitse.
Ilmoita asiaton viesti
”Kuten vuoden 1931 presidentinvaaleissa, vastatusten ovat toisaalta selvästi oikeistoa edustava konservatiivinen ehdokas ja toisaalta vapaamielistä keskiryhmää edustava niinsanottu edistyksellinen porvari.”
”Vaikka keskiryhmien ehdokkaat jäivät pois toiselta kierrokselta, on vaalien lopullinen ratkaisu tosiasiassa yhä heidän käsissään.”
Nuo kaksi virkettä ovat oikeastaan hiukan ristiriidassa keskenään. Haavistoa voi pitää keskiryhmien ehdokkaana. Ja monilta ajatuksiltaan hän myös on hyvin lähellä keskustaa. Hän varmaan vei jonkin verran Keskustan ääniä. Toisaalta Väyrynen todennäköisesti sai enemmän EU-kriittisten ääniä, jotka olisivat voineet mennä myös Soinille. Ja unohdetaan hetkeksi taktiikka. Todennäköisesti Haavisto sai ihan rehellisesti niiden demarien ääniä, joilla ei kerta kaikkiaan ollut uskoa Lipposeen. Siltä osin kannattaa olla kantamatta kovin suurta kaunaa.
Joten reilut onnittelut Haavistolle ja hänen kampanjalleen. Olitte juuri niin hyviä, että pääsitte toiseksi.
Suomen puoluekenttä on murroksessa. Perinteistä lineaarista vasemmisto-oikeisto akselia ei enää ole edes olemassakaan. Siitä on jäljellä enää kaikkein oikeistolaisin pää, kokoomus. Sillä ei ole koskaan edellytyksiä juuri yli 20% kannatukseen, joten sen on pyrittävä levittäytymään keskustaan. Mikä on nyt huomattavasti moniulotteisempi. Tai luotava kuva ylivertaisesta taloudellisesta osaamisesta. Ellei se siinä onnistu, niin käy juuri ”joten nämä vaalit jäänevät todennäköisesti Kokoomuksen viimeiseksi riemuvoitoksi”.
Poliittiseen keskustaan on tunkua. Sinne pyrkii tunkeutumaan myös Vihreät, koska myöskään pelkillä vihreillä arvoilla ilman laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ei päästä juuri nykyistä kannatusta korkeammalle.
Sitten sinne keskustaa kohden tunkee myös entinen vasemmisto. Aivan samalla tavoin kuin maanviljelijäväestö vähenee, samoin vähenee perinteinen työväestö. Eivät tehdastyöläiset ole enää yhteiskunnan paarialuokka vaan heillä on kohtuullinen toimeentulo niin kauan kuin työpaikka säilyy Suomessa tai työtä ei ulkoisteta halvimmalle alihankkijalle.
Siinä mielessä kaikille on kannattavaa leimata Keskusta edelleen agraaripuolueeksi. Silloinhan sekin on reliikki, jonka kannatus on suunnilleen hupenevan ja vanhenevan maanviljelijäväestön kannatus. Tuolla tavalla ajatellen ei Väyrynen pelastanut Keskustaa. Kyllä Keskustan on pelatettava itse itsensä. Eikä se onnistu kovalla oppositiopolitiikalla vaan ensin on oltava ajatus, mitkä ovat Keskustan periaatteet.
Tuossa muutama päivä sitten Juho Isoviita kaipaili A4 paperille kirjoitettua hallitusohjelmaa. Nyt sitä ei voida tehdä, koska kukaan ei luota yhtään toiseensa. Kaikki mahdolliset vastaantulevat ongelmat pitää sopia etukäteen, jotta kukaan ei pääse vetämään välistä.
Näin ajatellen siinä esittämässäsi kansanrintamassa voi olla ajatusta. Mutta ennen kuin se voi tulla edes mahdolliseksi, sekä keskustalaisten että entisten vasemmmistolaisten puolueiden pitää löytää uusi oma linjansa. Ja luottamuksen toisiinsa. Ilman sitä syntyy jakolinja juuri tuon kaupunkilaisten Suomen ja maalaisten Suomen välille.
Ilmoita asiaton viesti
Oikein hyviä huomioita Joensuulta! Sanoisin, että vasemmiston tämän hetken kannatuspohja on kuitenkin yhä olemassa vaikkapa yhteiskunnan palvelusektorille työllistyneissä. Nämä eivät ole välttämättä ”paarialuokka”, mutta altavastaajan asemassa kuitenkin. Vanhojen vasemmistopuolueiden keskihakuisuutta kuvastanee taas pienyrittäjien edun ajaminen.
Pitäisi ehkä lisätä yksi asia, jonka kirjoituksessani jätin huomiotta. Meillä on kuitenkin tapahtunut myös selvää kentän avartumista vielä Kokoomuksestakin oikeaan. Osaksi tämä oikeistoradikalismi on pysynyt Kokoomuksen omassa piirissä, mutta osaksi se on tunnetusti myös purkautunut Perussuomalaisiin.
Tämä on Suomen historiasta tuttu ilmiö. Status quon kallistuessa jommallekummalle poliittiselle laidalle se tuottaa aina sellaista radikalismia, joka haluaisi mennä vieläkin pidemmälle. Aikoinaan vuodesta 1966 alkaen tätä maata luotsattiin paljolti salonkikelpoisen keskustavasemmistolaisen politiikan merkeissä, niin sosiaalisesti kuin arvojen osalta. Tietystikään se ei riittänyt sen ajan eri vasemmistoradikaaleille, jotka kaipasivat enemmän säpinää ja vieläkin vahvemmin vasemmistolaista, vallankumouksellista ja tiedostavaa politiikkaa. Vastaavalla tavoin tänä päivänä on itsestään selvää, että vuodesta 2007 jatkunut salonkikelpoinen keskustaoikeistolainen politiikka ei ole miellyttänyt erinäisiä tahoja, jotka haluavat aidompaa, vahvempaa, todellisempaa ”kansallismielistä” ja tiedostavaa politiikkaa.
Mikäli poliittinen historia toimisi normaalisti, seuraavaksi tapahtuisi sama ilmiö, mikä toistui aikoinaan vuonna 1970. Tuolloin vasemmistoradikalismi leimasi valtavirrankin maltillisen vasemmistolaisuuden, ja protesti kanavoitui kannatuksen painopisteen siirtymisessä oikeiston ja populistipuolueiden suuntaan. Vastaavasti voisi nyt odottaa, että oikeistoradikalismi leimaa ajan mittaan valtavirran maltillisen oikeistolaisuuden, ja protesti alkaa kanavoitua perinteisten vasemmistopuolueiden ja mahdollisesti kokonaan uudenlaisen vasemmistopopulismin suuntaan. Tämä tietysti osaltaan edesauttaisi tuota kuvailemaasi Kokoomuksen hakeutumista selkeämmin Keskustan suuntaan.
Tietynlaista ironiaa olisi sellaisessakin kehityksessä, jonka seurauksena meille syntyisi vuoden 2015 jälkeen uusi kolmen blokin poliittinen kenttä. Laitaoikealla olisivat lopullisesti oikeistoradikalismiin esimerkiksi Sampo Terhon ja Halla-ahon luotsaamina siirtyneet Perussuomalaiset. Kutistuneella vasemmalla laidalla vaikuttaisivat mainitsemani kansanrintamapuolueet eräänlaisena yleisdemokraattisena vaihtoehtona. Keskustassa toimisi Kokoomus konservatiivisena tasapainottajana.
Tämä olisi, omasta mielestäni, monin tavoin huolestuttava kehityssuunta, ja merkitsisi Suomen politiikan selkeää itäeurooppalaistumista.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kehuista.
Jätin oikeastaan tahallaan nuo pari asiaa sanomatta. Yhteiskunnan köyhälistö (jos jätetään työttömät vielä ihan omaan kategoriaansa) on paljolti juuri tuolla palvelusektorilla. Mutta sen porukan ympärille ei toisaalta voi oikein enää poliittista liikettä rakentaa. Siellä ei ole esimerkiksi tarjolla enää samanlaista ammattiyhdistysliikkeen voimaa. Mutta olisi sääli, jos nykyistä vasemmistoa edustava poliittinen voima kutistuisi. Oikeastaan jo viime eduskuntavaalien tulos on äärimmäinen minimi. Vaikka en olekaan vasemmistolainen, sen kaltaista ajattelua tarvitaan ja jopa niin voimakkaana, että se pystyy tarjoamaan vaihtoehdon hallituskokoonpanoon. Joten vasemmistonkin pitää pystyä kehittämään jotain aidosti uutta.
Toinen tahallinen unohdus oli sitten tuo oikeisto. Minusta kokoomus on edelleen sen perinteisen vasemmisto-oikeisto akselin oikean puolen päässä. Nyt nämä uudet, joustamattomammat, oikeistovoimat kehittyvät siltä akselilta ulospäin.
Ilmoita asiaton viesti
”Molemmat toiselle kierrokselle suoriutuneet ehdokkaat edustavat pääkaupunkiseudun asukkeina Helsinki-keskeisyyttä, mikä vain korostaa kaupunkilaisten hallituksen aikana jyrkentynyttä Suomen jakautumista.”
Haavisto voi kyllä toisen kierroksen aikana hyödyntää sitä, että hänen kakkoskotinsa on vanha sukutila Teiskossa, harrastuksensa vanhojen autojen rassaaminen.
Haavisto on aika helppo kuvitella keinutuoliin leivinuunin ääreen. Niinistö voi tuntua kovin etäiseltä pankkiherralta siihen verrattuna.
Ilmoita asiaton viesti
Kieltämättä tuossa piilee yksi Haaviston mahdollisuus.
Ilmoita asiaton viesti