Kansakunnan jakolinjat

Suomen presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty. Kuten aiemmin ounastelin, varsinainen kamppailu toisella kierroksella tullaan käymään kahden Suomen oloissa porvarilliseksi laskettavan ehdokkaan välillä. Kuten vuoden 1931 presidentinvaaleissa, vastatusten ovat toisaalta selvästi oikeistoa edustava konservatiivinen ehdokas ja toisaalta vapaamielistä keskiryhmää edustava niinsanottu edistyksellinen porvari.

Tämä merkitsee sitä, että toisella kierroksella ei sanottavampaa vastakkainasettelua nähdä. Näissä vaaleissa ei nähdä kilpailua oikeiston ja vasemmiston välillä; vielä vähemmän niissä nähdään nyttemmin paljon merkityksellisemmäksi muodostunutta vastakkainasettelua kaupunkien eliitin ja maakuntien Suomen välillä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tämä vastakkainasettelu olisi todellisuutta. Molemmat toiselle kierrokselle suoriutuneet ehdokkaat edustavat pääkaupunkiseudun asukkeina Helsinki-keskeisyyttä, mikä vain korostaa kaupunkilaisten hallituksen aikana jyrkentynyttä Suomen jakautumista. Voittoisan kokoomuslaisen ehdokkaan kommentoitua vaalitulosta "poliittisen jaon rikkomisena" häneltä jäi huomiotta eräs keskeinen asia. Uusi jakolinja on muotoutumassa kahta kärkiehdokasta äänestäneiden kansalaisten ja kaikkia muita ehdokkaita kannattaneiden välillä.

Vaikka keskiryhmien ehdokkaat jäivät pois toiselta kierrokselta, on vaalien lopullinen ratkaisu tosiasiassa yhä heidän käsissään. Selvää on, että Keskustan ehdokkaana kampanjoineen Paavo Väyrysen - jonka mielenlujuutta ei voi kuin ihailla - hyvä suoritus tulee virvoittamaan puoluetta ja merkitsemään ensi pettymyksen jälkeen selvää piristettä kunnallisvaaleihin. Kyseenalaista on, missä määrin Väyrysen kannattajat voivat kokea äänestävänsä sen paremmin Niinistöä kuin Haavistoakaan. Oleellista on se, että Väyrynen ehätti jo ensimmäisellä kierroksella profiloitua selkeästi Niinistön haastajana. Tämä oli historiallista, sillä nimenomaan Väyrysellä on takanaan tausta porvariyhteistyötä selkeimmin ajaneena ja punamultaa vieroksuneena keskustapoliitikkona. Tämä on kantanut aina vuoden 1987 kassakaappisopimuksesta ja sosialidemokraatteja kohtaan vallinneista antipatioista niihin kahteen porvarihallitukseen, joissa hän istui ministerinä.

Presidentinvaaleilla on aina vaikutuksensa myös puoluepolitiikkaan. Viime vuonna päättynyt porvarihallitus taottiin tosiasiassa kuuden vuoden takaisissa presidentinvaaleissa. Vaikuttaa todennäköiseltä, että Keskustan kenttäväen keskuudessa presidentinvaalit ja luontevan ehdokkaan puute toisella kierroksella lienevät jo aiheuttaneet uutta kallistumista punamultayhteistyön suuntaan. Toistaiseksi on ollut viitteitä siitä, että jokseenkin suuruudenhulluksi yltyneen kuntauudistuksen torjumisessa saattaisi Keskusta saada tukea nimenomaan sosialidemokraattien taholta. Hienoista suopeutta yhteistyöhön SDP:n kanssa oli Keskustassa aistittavissa jo viime hallitusneuvotteluissa, ja ajatus sai välitöntä tukea sosialidemokraattien vasemman laidan henkiseltä johtajalta. Sosialidemokraattien tyyrpuurin puolta edustaneen ja aikoinaan sinipunahallitusta luotsanneen Paavo Lipposen kärsimä tappio tuoreissa vaaleissa melko varmasti voimistaa näitä näkemyksiä vain entisestään.

Keskiöön on noussut aivan uudella tavalla nyt myös Vasemmistoliitto. Presidentinvaalit ovat henkilövaali, mutta ne lähettävät samalla laajemmankin poliittisen signaalin. Vasemmistoliiton puheenjohtajan Paavo Arhinmäen saavutettua hämmentävän lähelle yltäneen tuloksen Lipposen kanssa on sosialidemokraattien väistämättä punnittava linjaansa. SDP ehätti pudottaa aiemmin lanseeratun "keskustasosialidemokratian" hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja, minkä seurauksena puolue luultavasti onnistui saavuttamaan kohtalaisen hyvän, lähes voittoon yltäneen tuloksen. Sosialidemokraattien paluu juurilleen näkyi myös hallitusneuvotteluissa, ja tähän nähden Lipposen nimitys puolueen presidenttiehdokkaaksi oli häkellyttävän typerä paluu menneeseen, jo kerran epäonnistuneeseen linjaan. Tulos presidentinvaaleissa tulee melko varmasti voimistamaan SDP:n sisällä vaikuttavia selkeämmästä sosialidemokraattisesta perinteestä kumpuavia äänenpainoja.

Vasemmiston ehdokkaiden heikko yhteinen suoritus ei siis merkitse sitä, etteikö Suomen politiikassa olisi yhä tilausta toimivalle vasemmistolaiselle vaihtoehdolle. Eropaperit kohtsillään kouraansa saava Mikael Jungner toki yritti vielä vaali-iltana väittää, että oikeisto-vasemmisto-jaottelun sijasta jako "konservatiiveihin ja edistysmielisiin" olisi nykypäivänä tärkeämpi. Vaikutti hieman siltä, että Jungner olisi tosiasiassa halunnutkin toimia Haaviston kampanjapäällikkönä, ja amerikkalaistyylisiin vaalikamppailuihin mieltyneet toimittajat ovat tietysti riemumielin toistaneet näitä näkemyksiä. Siihen nähden, että SDP on moista ajattelua noudattamalla hävinnyt yhdet kunnallisvaalit ja yhdet presidentinvaalit, luulisi että puolueen olisi vain parempi tunnustaa reilusti väriä sen sijaan, että välttelisi "vasemmisto"-sanaa ikään kuin se olisi jonkinlainen stigma. Yhteensä hieman yli puolet äänistä saaneen kahden porvarillisen ehdokkaan kisatessa keskenään vaalivoitosta tuntuu oudolta kuvitella, että SDP:n ainoana ratkaisuna pitäisi olla entistä tehokkaampi Kokoomuksen tai Vihreiden jäljittely. Kasvunvaraa on myös jakolinjan toisella puolella, ja politiikassa kyse on ensisijaisesti vaihtoehtojen tarjoamisesta.

Keskustan, SDP:n ja Vasemmistoliiton mahdollinen yhteistyö merkitsisi punamultaa paljon laajempaa ratkaisua, nimittäin perinteistä kansanrintamaa. Talonpoikaispuolueen ja vasemmiston yhteistyön lisäksi tämä sulkee sisäänsä myös vapaamieliset porvarit, mikä tarkoittaa Suomen oloissa Vihreitä. On muistettava kuitenkin, että näissä vaaleissa Haaviston kannatus oli tunnetuista syistä huomattavasti Vihreiden kannatusta suurempi, minkä lisäksi nimenomaan Vasemmistoliitto ja Keskusta olivat kampanjan aikana Vihreiden painostuksen kohteena. Tämä lienee aiheuttanut katkeruutta, jonka lievittäminen ei ole täysin mutkaton tehtävä.

Haaviston käymää kampanjaa ja sen aiheuttamia vaikutuksia tulen käsittelemään omassa tekstissään; samaten kirjoitan vielä oman katsauksensa Perussuomalaisten asemasta käytyjen vaalien jälkeen. Tällä kertaa kuitenkin rohkenen esittää vaalien perusteella yhden ennusteen. Politiikassa reaktio synnyttää aina vastareaktion, joten nämä vaalit jäänevät todennäköisesti Kokoomuksen viimeiseksi riemuvoitoksi. Samalla niiden lopputulos, nimenomaan Keskustan ehdokkaan kohtalaisen hyvä menestys, osoittaa jo nyt oireelliseksi käyneestä jaottelusta kaupunkilaisten Suomen ja maakuntien Suomen välillä. Pidän myös mahdollisena, että tässä kärjistyneessä alueellisessa vastakkainasettelussa tulevat maakuntien etua ajattelevat saamaan tuekseen suomalaisen vasemmiston. Tämä puolestaan saattaa enteillä mainittujen kansanrintamapuolueiden menestystä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.