Si vis pacem, toinen kierros
Presidentinvaalien edettyä toiselle kierrokselle en ole vielä toistaiseksi havainnut kelvollista kokonaisarviota kahden nyt kilpailevan ehdokkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjauksista. Haaviston kannattajat ovat toki julistaneet suosikkinsa kiistattomia ansioita YK-tehtävissä. Vastaavasti ovat Niinistön tukijat viitanneet oman ehdokkaansa kokemukseen Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin palveluksessa. Kunnolliset pohdiskelut siitä, miten ehdokkaat presidentteinä todennäköisesti toimisivat Suomen turvallisuuspolitiikkaa luotsatessaan, ovat kuitenkin olleet vähissä. Yrittänyttä ei laiteta; tässä kirjoituksessa yritän valottaa omia käsityksiäni ehdokkaiden suhtautumisesta juuri näihin kysymyksiin.
Alkajaisiksi lienee syytä antaa virallinen vastuuvapauslauseke ja ilmoittaa julkisesti asia, minkä blogini lukijat ovat kaiketi muutenkin jo huomanneet. En erityisemmin perusta kummastakaan ehdokkaasta. Heidän vaalikampanjansa ovat perustuneet paljolti mielikuviin, ja koen heidän kannattajakuntainsa ydinosan itselleni varsin vieraiksi. Kokoomukseen olen puolueena tosin suhtautunut enimmän osan elämästäni kohtalaisen myönteisesti - täysin riippumatta siitä, minkälaista väkeä puolueeseen viime vuosien saatossa on pesiytynyt - mutta valitettavasti heidän ehdokastaan Sauli Niinistöä on nyttemmin hyvin vaikea ottaa vakavissaan. Vihreisiin en ole koskaan osannut suhtautua oikein mitenkään myönteisesti, Haaviston kannattajakunta vaikuttaa minusta varsin kummalliselta, ja Haavistoon itseensä suhtaudun kyynisesti. Nämä lähtökohdat mielessä pitäen rohkenen kuitenkin yrittää jonkinlaisen katsauksen tekemistä.
Turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa lähden itse siitä, että oman aikamme muodikas puhe "kriisinhallinnan uusista haasteista" ja "muuttuneesta turvallisuusympäristöstä" on paljolti historian opintonsa laiminlyöneiden yhteiskuntatieteilijöiden sanahelinää. Tosiasiassa eivät nykypäivän kriisit loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljoa menneisyyden vastaavista. Myös nykyisin on suurvalloilla intressinsä, joita puolustetaan tarvittaessa asein. Luonnonvaroilla ja resursseilla on yhä merkitystä, eivätkä myöskään aatteelliset, poliittiset tai kansalliset vastakkainasettelut ole hävinneet mihinkään. Pienten kansakuntain asema oman aikamme kansainvälisessä järjestyksessä on samanlainen kuin aiemmin. Kongressi-Puolan taistelukentillä vuonna 1831 vertansa Pyhän Allianssin nimissä vuodattaneet suomalaiset kaartinsotilaat näyttelivät aikoinaan samanlaista roolia kuin Afganistanissa vuonna 2011 Yhdistyneiden Kansakuntain värejä puolustaneet suomalaiset rauhanturvaajat. Jälkimmäisillä on tosin ollut paremmat aseet, parempi lääkintähuolto, pienemmät tappiot ja huonompi poliittinen johto.
Suomen intressit ovat vastaavasti yhtä selkeät kuin ennenkin. Ensiksi, kotimaan koskemattomuus ja vapaus on turvattava, joko omin voimin tai sotilaallisen liittoutumisen kautta. Toiseksi, edelleenkin täysin riippumatta siitä pysyykö Suomi liittoutumattomana vai ei, on siniristin ajoittaisella näkymisellä kansainvälisissä operaatioissa mahdollista kasvattaa maamme hyvää mainetta maailmalla. Turvallisuuspolitiikassa on siis kaksi ulottuvuutta; kansallinen ja kansainvälinen.
Miten nykyiset presidenttiehdokkaat sitten eroavat kannanotoissaan? Sotilaallisen liittoutumisen osalta on Kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistö selkeästi sitonut mahdollisen NATO-jäsenyyden kansanäänestykseen. Presidenttinä hän ei tästä asiasta yksinään päättäisi, mutta samaista kansanäänestystä edellyttää myös hänen puolueensa. Kansanäänestyksen ajaminen voitaneen tulkita eräänlaiseksi yritykseksi piristää aiheesta käytävää kansalaiskeskustelua, mikä on tietystikin hyvä asia. Kansanäänestyksen toivomisen voi edelleen nähdä viestinä siitä, että Niinistölle ja Kokoomukselle ei NATO-jäsenyys olisi niinkään itseisarvo tai keino saada kansainvälistä vaikutusvaltaa, vaan vain osa Suomen omaa puolustusta. Tähän viittaa myös Niinistön usein esittämä toive "eurooppalaisesta puolustusliitosta" ja ajatus Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä lähialueiden valtioiden kanssa. Tässäkin on toki rajansa; "Vanhasen vaalikoneelle" antamissaan vastauksissa ei Niinistö esimerkiksi olisi halukas ottamaan Suomen vastuulle suoralta kädeltä kotimaan ulkopuolisia puolustusvelvoitteita rauhan oloissa. Tällä hetkellä hän ei myöskään pidä NATO-jäsenyyttä ajankohtaisena. Niinistön näkemyksissä on sotilaallinen yhteistyö tai "Euro-Atlanttinen suuntaus" siis vain keino Suomen välittömän puolustustarpeen tyydyttämiseksi. Hänen linjauksessaan on näiltä osin selvästi kansallinen painotus.
Pekka Haaviston näkemys on hieman toisenlainen. Häntä voi niin ikään pitää hyvin perustein NATO-myönteisenä ehdokkaana, siitäkin huolimatta että monet hänen puolueensa jäsenet eivät näin halua kuvitella, puhumattakaan Haaviston äänestämistä yksinomaan arvopohjalta pohdiskelevista vasemmistolaisista. Niinistön tavoin on Haavisto menneisyydessä ollut valmis harkitsemaan Suomen jäsenyyttä Atlantin liitossa. Aivan kuten Niinistö, hän ei kannata jäsenyyttä tällä nimenomaisella hetkellä. Luonnollisesti hän toki suhtautuu puolustusliittoon kriittisesti ja asettaa paljonpuhutun "NATO-option" lunastamiselle varsin tiukat kriteerit; niinkin tiukat, että voi perustellusti kysyä olisivatko ne hänen kuvaamassaan tilanteessa enää lunastettavissa. Tässä suhteessa hän poikkeaa Niinistöstä, joka ei käsittääkseni ole laittanut optiolle ennakolta niin kireitä rajoja ja luottaa tilannekohtaisempaan arviointiin.
Niinistön tavoin on myös Haavisto edellyttänyt jo eduskuntavaalien aikana kansanäänestystä liittoutumisesta. Tämä on sinänsä luonnollista, koska kansanäänestykset ovat perinteisesti hänen puolueensa suosiossa. Kansanäänestyksen ennakkoehto koskee selkeästi rauhan oloissa tehtävää ratkaisua. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, Haaviston kuvailemassa selkeässä kriisitilanteessa, jossa optio tulisi lunastaa, ei kansanäänestys olisi enää realistisesti mahdollinen. Haavisto ja Niinistö ovat siis osapuilleen yhtä NATO-myönteisiä ehdokkaita, joskin Haaviston rajat optiolle ovat kovemmat. Tämä selittyy sillä, että hän ei ylipäätään lähesty tätä kysymystä kansallisen puolustuksen perspektiivistä. Sen sijaan Haavisto on korostanut sotilasliiton merkitystä rauhanturvatehtävissä ja pitää Suomen NATO-jäsenyyttä muussa kuin kriisitilanteessa mahdollisena vain, jos myös naapurimaat Ruotsi ja Venäjä hakevat jäsenyyttä. Toisin kuin Niinistö, hän ei näe NATO-jäsenyyttä siis niinkään Suomen yksipuolisesti tekemänä ratkaisuna oman puolustuksensa kannalta, vaan osana laajempaa kollektiivista turvallisuusratkaisua. Haavisto on ylipäätään korostanut hyvin voimakkaasti kansainvälisiin operaatioihin osallistumista, toki sitoen niiden merkityksen Suomen puolustuskyvyn kehittämiseen. Tässä mielessä voikin sanoa, että Haaviston linjauksessa on kansainvälinen painotus.
Ehdokkaiden suhtautuminen asevelvollisuuteen tukee tätä tulkintaa. Sauli Niinistö on aiemmin halunnut säilyttää yleisen asevelvollisuuden ja ilmaisi tämän näkemyksensä myös ensimmäisen kierroksen vaalikeskusteluissa. Järvenpään lukion presidenttitentissä hän intoutui muistelemaan - tosin mielestäni aika teennäisesti - omia vanhoja palvelusaikojaan ja korosti asevelvollisuutta tasa-arvoistavana instituutiona, jonka kautta eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevat nuoret miehet kohtaavat toisensa. Kyse on tässäkin kansallisesti painottuneesta näkemyksestä. Haaviston suhde aiheeseen on etäisempi. Hän olisi valmis siirtymään asteittain valikoivaan asevelvollisuuteen ja on pitänyt mahdollisena reservin muodostamista vapaaehtoispohjalta. Hänen toiveensa sotilaskoulutuksen tehostamisesta ja ensiluokkaisesta varustautumisesta selittynevät paremminkin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin valmistautumisen tärkeydellä. Voinee siis olettaa, että Haaviston painotus tässäkin on astetta kansainvälisemmin orientoituneempi.
Ehdokkaiden suhtautumisessa Venäjään on joitakin eroja. Niinistö on vanhan koulun kokoomuslaisena selkeämmin Paasikiven linjalla, ja on käsittääkseni ottanut - sikäli kun ylipäätään on ottanut - Venäjän tapahtumiin kantaa reaalipoliittisesti, vailla sen suurempaa aatteellisuutta. Hän myös uskoo kahdenvälisiin suhteisiin, aivan kuin puolueensakin; itse asiassa viime vaaleissa Niinistö viittasi ohimennen Kokoomuksen ja Yhtenäisen Venäjän välisiin läheisiin suhteisiin. Haavistolla on mukana selkeämmin idealistinen sävy, ja hän on ilmaissut huolensa kansalaisoikeuksien toteutumisesta Venäjällä. Kyseessä on jälleen kerran sama erottelu kansallisen ja kansainvälisen näkemyksen välillä. Niinistö näkee konservatiivisena oikeistolaisena Venäjän ongelmalliseksi vasta, jos maan ulkopoliittinen toiminta muodostaa Suomelle selkeän turvallisuusuhan. Haavisto puolestaan näkee vapaamielisenä porvarina myös Venäjän sisäiset tapahtumat ongelmallisina Suomen kannalta. Näkemyserolla on perinteensä jo autonomian ajan poliittisissa jakolinjoissa.
Mikäli joku haluaa pitää viisumi- ja maakauppakysymyksiä turvallisuuspolitiikkaan liittyvinä, niin edellisessä kysymyksessä ehdokkaat ovat käytännössä samaa mieltä, ja jäkimmäisessä ovat molemmat ajaneet vastavuoroisuutta. Näissä asioissa heidän välillään ei ole eroa.
Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen tietämyksensä julkituomisessa äänestäjille ei kumpikaan ehdokas ole mielestäni oikein onnistunut. Keskustelu on ollut paljolti vain pelkkää nimien ja käsitteiden tipauttelua. Haavisto on jutellut "Iskender-ohjuksista", ilmeisestikin siinä luulossa, että venäläisen asejärjestelmän nimen tietäminen riittää vakuuttamaan äänestäjät. Niinistö puolestaan on hokenut kaiketikin jostain NATO-tiedotteesta lukemaansa "pooling and sharing" -käsiteyhdistelmää, vaivautumatta selvittämään mitä hän sillä oikeastaan Suomen osalta tarkoittaa. Tänään alkavissa toisen kierroksen väittelyissä ehdokkaat ottavat toivottavasti selkeämmin kantaa asioihin; ainakin heille on nyt tarjolla enemmän puheaikaa.
Päätteeksi voi huomioida vielä yhden seikan. Valtiomiesten turvallisuuspoliittisia näkemyksiä ja ratkaisuja on perinteisesti säätänyt heidän omakohtainen kokemuksensa sodasta. Vielä kylmän sodan aikana hallitsivat eurooppalaisten poliitikkojen mielenmaisemaa voimakkaasti kokemukset toisen maailmansodan ajoilta. Tämänhetkisistä presidenttiehdokkaistamme ei kumpikaan ole kokenut itse sotaa, eikä tunne sitä prosessina. Haavisto tosin on kriisi- ja konfliktialueilla vieraillessaan nähnyt sen jättämät jäljet. Hänellä on samalla ammattinsa tuomaa kokemusta turvallisuuspolitiikasta, myös NATO-yhteistyön osalta.
Mainittakoon vielä tämän selvennykseksi, että itse suhtaudun Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen ja esimerkiksi NATO-jäsenyyteen kohtalaisen myönteisesti. Olen tosin ollut ajoittain pettynyt aiheesta puolin ja toisin käytyyn kotimaiseen keskusteluun. Tässä mielessä - pakko myöntää näin vastentahtoisesti - ei kumpikaan ehdokas ole minulle asiakysymyksiä silmällä pitäen varsinaisesti epämieluisa.
Tiivistän viimeiseen kappaleeseen vielä huomioni ehdokkaiden turvallisuuspoliittisista mielipiteistä. Molemmat ovat varovaisen NATO-myönteisiä, ja uskoakseni molemmat pyrkisivät myös presidentteinä edesauttamaan Suomen jäsenyyttä sotilasliitossa. Heidän menetelmänsä ja motiivinsa olisivat kuitenkin erilaiset. Niinistön näkemystä hallitsee enemmän kansallinen painotus, jossa sotilasliiton jäsenyys asetettaisiin palvelemaan Suomen omia paikallisia etuja. Haaviston näkemystä hallitsee kansainvälinen painotus, jossa sotilasliiton jäsenyys, aktiivinen toiminta maailmalla sekä sitä kautta saavutettu vaikutusvalta olisivat Suomelle etu sinänsä. Niinistön mielestä Suomi voi aikanaan hakea jäsenyyttä yksinkin, kunhan sille saadaan kansan antama mandaatti; Haavisto edellyttää samaa mandaattia, mutta sitoo jäsenyysratkaisun samalla myös naapurimaiden tekemiin päätöksiin. Asevelvollisuuden suhteen on Niinistön näkemys perinteisempi kuin Haaviston. Suhteessa itänaapuriin ovat molemmat maltillisia, mutta Haavisto suhtautuu Venäjän kehitykseen aatteellisemmin kuin kylmän reaalipoliittinen Niinistö.
Turvallisuuspoliittinenkin vertailu siis alleviivaa toisen ehdokkaan konservatiivisuutta ja toisen ehdokkaan vapaamielisyyttä. Äänestäjä voi valita tästä tahtonsa mukaan.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Kiitokset kiihkottomasta selvityksestä. En varmaankaan ole äänestäjistä ainoa, joka kokee tulleensa taas kerran jollakin tavalla nomenklatuuran pettämäksi. Menetetyn itsenäisyyden reaalitaloudesta irronneilla ja poliittisen löperyyden aikaansaamilla raunioilla ei jaksa oikein innostua asioista, joiden piti olla ”yhteisten asioiden hoitoa.” Meillä on tavattomasti idealisteja, jotka kulkevat enemmän ”pää pilvissä” kuin jalat maassa miettimättä sitä kuka lopulta maksaa heidän visiopilviensä aikaansaamat laskut.
Myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on otettava huomioon taloudelliset näkökulmat. Onko Suomelle edullisempaa ylläpitää suhteessa väkilukuun Euroopan suurinta armeijaa vai liittoutua tässäkin asiassa muiden eurooppalaista demokraattista yhteiskuntajärjestelmää edustavien EU-maiden kanssa mahdollisten synergiaetujen saavuttamiseksi. Päätöksenteon pohjaksi tarvitaan numeerista faktatietoa, jossa eri vaihtoehtoja ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia verrataan realististen saatavilla olevien tietojen pohjalta.
Näistä kahdesta ehdokkaasta Haavisto on lähempänä ideologisia visiopilviäni, mutta Niinistö arkipäivän realismiani, ja niinpä hän tulee aivan arkipäiväisesti saamaan tämän yhden surkean ääneni. Toivon, että hän osoittaa olevansa sanojensa mittainen ”oikeudentuntoinen realisti”.
Uskotko, että Haavistolla on kyky myös nostaa keskusteluun huolensa kansalaisoikeuksien toteutumisesta Venäjällä? Tällaisista keskusteluista tuskin koskaan on mitään kouriintuntuvaa, heti näkyvää tulosta, mutta asenteiden muuttamiseksi niistä pitäisi aina vain jaksaa ja uskaltaa puhua. Onko mielestäsi Suomen ja Venäjän suhde nykyään sellainen, että voidaan aidosti keskustella tällaisestakin asiasta?
Vaikea sanoa! Voisi kai olettaa, että Haavisto pyrkisi nostamaan tämänlaiset asiat jollain tavoin esille, todennäköisesti hyvinkin avoimesti. Mutta en minä välttämättä todennäköisenä pidä sitä, että itänaapuri kuuntelisi tai olisi saarnaamisesta mielissään.
Kun nyt kerran ehdokkaita vertaillaan, Niinistön kohdalla on hyvä muistaa se, että Kokoomus ehti aikoinaan solmia kahdenväliset suhteet Yhtenäiseen Venäjään, joka on naapurin valtapuolue. Kuusi vuotta sittenhän Niinistö ehätti presidenttitentissä kuvailla Yhtenäistä Venäjää peräti Kokoomuksen "veljespuolueeksi". Hän siis ehkä puolestaan pyrkisi kulissientakaiseen vaikuttamiseen, ja Kokoomuksen aatemaailmassahan taloudellinen vapaus ja kahdenväliset kauppasuhteet nähdään myös demokratiaprosessin edesauttajana.
... jaa, pitääkin ehkä mainita tästä tuolla kirjoituksessa nyt kun se taas tuli mieleeni.
Mainittakoon vielä tämän selvennykseksi, että itse suhtaudun Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen ja esimerkiksi NATO-jäsenyyteen kohtalaisen myönteisesti.
Suomessa ei juuri kukaan poliitikko uskalla avoimesti tukea NATOa. Minä itse kannatan NATOa ja jos on yrittänyt kysellä ketä kannattaa äänestää mikäli haluaa Suomen liittyvän NATOon, aika hiljaista on ollut.
Nyt vastakkain olevat ovat molemmat tosiaan NATO-myönteisimmästä päästä, mutta eivät avoimesti jäsenyyttä aja. Niinistö olisi ollut silloin 12 vuotta sitten Suomelle hyvä presidentti, nyt hän tuntuu vain tylsältä ja väsyneeltä.
Näissä vaaleissahan avoimemmin puhui NATO-jäsenyydestä puolueensa aiempien presidenttiehdokkaiden linjan mukaisesti Eva Biaudet.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelu on jäänyt vain ikävä kyllä näiden presidentinvaalien saamassa mediahuomiossa sisäpoliittisten asioiden ja arvokysymysten varjoon. Ehkä tämän illan ensimmäinen tentti piristäisi vähän tätäkin keskustelua.
Olen itse asiassa eri mieltä siitä mitä sanoit muuttuneesta turvallisuusympäristöstä. Itse näen erään hyvin keskeisen muutoksen historiallisten ja nykyisten kriisien välillä. Maailmanhistoriassa valtioiden väliset kriisit ovat hyvin voimakkaasti painottuneet valloitussotiin. Kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen ei valloitussotia ole käytännössä nähty (Kuwait, osin Israel ja osin Serbia poikkeuksina). Tätä täydentää vanhojen valloitusten menetys mm. siirtomaaimperiumien romahtamisen myötä. Suomen kannalta tämä muutos on merkittävä, sillä pohjimmiltaan aluepuolustus perustuu ajatukseen, että joku yrittää valloittaa meidät. Eli on ihan oikeasti aiheellista pohtia sitä, että vastaako aluepuolustukseen tähtäävä turvallisstrategia oikeasti niitä tarpeita joihin pitäisi varautua.
Toinen merkittävä muutos joka heijastuu myös kriiseihin ja strategiseen ajatteluun on se, että maailmankaupan avautumisen myötä olemme siirtyneet omavaraisten valtioiden mallista voimakkaasti toisistaan riippuvaisten valtioiden malliin. Tämä itsessään vahvistaa sekä kansainvälisen yhteistyön merkitystä että heikentää yksittäisten valtioiden todellista mahdollisuutta toimiin jotka herättävät paheksuntaa maailmanlaajuisesti.
Tämä muutos on keskeisessä asemassa kun mietimme asevelvollisuuden luonnetta. Asevelvollisuusarmeija on pohjimmiltaan tapa suojautua valloitussotaa vastaan. Jos hyväksymme näkemyksesi, ettei mikään ole muuttunut, voi asevelvollisuuden ylläpito olla hyväkin strategia, mutta jos katsomme, että valloitussotien aika on kansainvälisen kehityksen ja yhteistyön ansioista käytännössä ohi, ei asevelvollisuusarmeija enää vastaakaan keskeisimpiin uhkatekijöihin joita ovat tätä nykyä paikalliset kriisit, lähinnä sisällissodat ja niiden uhka.
Nämä kriisit ovat Suomen kannalta poikkeuksetta kaukana, joten ne eivät suoraan pakota meitä muuttamaan turvallisuusstrategiaamme, mutta jos haluamme entistä enemmän vaikuttaa niiden tukahduttamiseen täytyisi myös asevoimiamme kehittää paremmin kriisinhallintatehtäviin sopiviksi.
Suhtautumisessa asevelvollisuusarmeijaan ja kansainväliseen yhteistyöhön näyttääkin Niinistöllä ja Haavistolla olevan selkeä ero. Haavisto on, kuten totesit, enemmän kansainvälistä yhteistyötä painottava ja hänen näkemyksensä on, että puolustusvoimien kehittäminen näitä tarpeita silmälläpitäen olisi viisasta.
Marko Kivelä huomioi:
"Olen itse asiassa eri mieltä siitä mitä sanoit muuttuneesta turvallisuusympäristöstä. Itse näen erään hyvin keskeisen muutoksen historiallisten ja nykyisten kriisien välillä. Maailmanhistoriassa valtioiden väliset kriisit ovat hyvin voimakkaasti painottuneet valloitussotiin. Kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen ei valloitussotia ole käytännössä nähty (Kuwait, osin Israel ja osin Serbia poikkeuksina)."
Tässä unohtuu se, että molemmat maailmansodat olivat itse asiassa hyvin omaa luokkaansa ja eräänlaisia poikkeuksia siinä pitkäkestoisemmassa maailmanhistoriallisessa kehityksessä. Tämän päivän selkkaukset eivät kovinkaan paljoa eroa vaikkapa mainitsemistani 1800-luvun lopun yhteenotoista, ja niiden motiivitkin voivat toisinaan olla paljolti samanlaiset. Merentakaisia sotilasretkikuntia, tykkivenediplomatiaa, vallanvaihdoksia, joiden kaikkien tarkoituksena on aina ajaa aloitteen ottaneen suurvallan ja tämän liittolaisten omia intressejä.
Tämä pätee myös niinsanottuihin humanitaarisiin interventioihin. Se, ettei selkkauksen lopputulos välttämättä johda enää suoranaiseen aluevalloitukseen, on enemmänkin vain kosmeettista. Eiväthän ne 1800-luvullakaan aina johtaneet. Useimpien selkkauksien tulos on nykyäänkin ollut rajalinjojen piirtäminen uudestaan de facto, olipa kyseessä sitten Kosovon itsenäistyminen Serbiasta tai Etelä-Ossetian riippumattomuus Georgiasta.
"Tätä täydentää vanhojen valloitusten menetys mm. siirtomaaimperiumien romahtamisen myötä."
Siitä huolimatta, vaikka varsinaisia siirtomaaimperiumeja ei enää ole, niin oman aikamme sotia on kuitenkin käyty esimerkiksi Afganistanissa, Kaukasiassa, Mesopotamiassa Pohjois-Afrikassa ja Balkanilla.
Kuten sanoin, niin kuka tahansa 1800-luvun lopun brittiläisen imperiumin, Ranskan kolmannen tasavallan tai keisarillisen Venäjän asevoimissa palvellut ammattiupseeri olisi tuntenut olonsa varsin kotoisaksi omana aikanamme. Amerikkalaisia taas olisi ihmetyttänyt ainoastaan heidän intressiensä maantieteellisen painotuksen hetkellinen muutos.
"Toinen merkittävä muutos joka heijastuu myös kriiseihin ja strategiseen ajatteluun on se, että maailmankaupan avautumisen myötä olemme siirtyneet omavaraisten valtioiden mallista voimakkaasti toisistaan riippuvaisten valtioiden malliin."
Ei tämäkään mikään muutos ole! Herran tähden, tällä oli merkityksensä jo 1600- ja 1700-luvun selkkauksissa. Tuolloin olivat eurooppalaisten suurvaltain laivastot riippuvaisia Itämeren alueen resursseista - puutavarasta, tervasta, hampusta, pellavasta ja rautakaivoksista - ja tällä oli väistämättä vaikutuksensa esimerkiksi Englannin ja Ranskan suhtautumisessa Ruotsin ja Tanskan välisiin sotiin. Itämeri oli sen ajan Persianlahti; suljettu sisämeri, jonka alueella oli suurvalloille tärkeitä luonnonvaroja.
Aivan rehellisesti, historiallisessa perspektiivissä ei mikään tosiaankaan ole muuttunut. Tuskin tulee vähään aikaan muuttumaankaan.
Siitä voin totta kai olla samaa mieltä, että nimenomaan Suomeen kohdistuvan valloitussodan riski on olennaisesti vähentynyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Onko tämä pysyvää vai tilapäistä kehitystä, sitä me tietystikään emme tiedä - ja tämä on juuri se ydinkysymys, josta voi olla perustellusti kahta eri mieltä. Suomen kannalta avain tuon kysymyksen vastaukseen on Venäjässä, vaikkei sitä ääneen kovinkaan usein uskalleta sanoa.
Toistan tässä hieman itseäni, osaksi siksi, koska pyrin selventämään näitä asioita myös itselleni. Niinistön näkemys on perinteinen, eli suorat kahdenväliset suhteet Venäjään ja vahva kansallinen puolustus tuettuna oma-aloitteisella päätöksellä sotilaallisesta liittoutumisesta. Osanotto kansainvälisiin sotilaallisiin operaatioihin määrittyisi sen mukaan, onko niistä Suomelle välitöntä etua. Haaviston ajatuksena taas tuntuisi olevan Suomen poliittisen aseman kohentaminen kansainvälisessä viitekehyksessä - hän siis kaiketi luottaa siihen, että tekemällä osansa ensisijaisesti näissä kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa voi Suomi varmistua siitä, että mahdollisessa kriisitilanteessa myös meihin suhtaudutaan myötämielisesti. Hänen asennoitumisensa Venäjään on proaktiivisempi, ja sotilaallisen liittoutumisen hän haluaa toteuttaa laajana, kollektiivisena turvallisuusratkaisuna.
"Suhtautumisessa asevelvollisuusarmeijaan ja kansainväliseen yhteistyöhön näyttääkin Niinistöllä ja Haavistolla olevan selkeä ero. Haavisto on, kuten totesit, enemmän kansainvälistä yhteistyötä painottava ja hänen näkemyksensä on, että puolustusvoimien kehittäminen näitä tarpeita silmälläpitäen olisi viisasta."
Tämä on, kuten sanoin, tietysti aivan siitä kiinni, miten äänestäjä nyt haluaa priorisoida, kansainvälisen vaiko kansallisen perspektiivin mukaan.
"Tämän päivän selkkaukset eivät kovinkaan paljoa eroa vaikkapa mainitsemistani 1800-luvun lopun yhteenotoista, ja niiden motiivitkin voivat toisinaan olla paljolti samanlaiset. Merentakaisia sotilasretkikuntia, tykkivenediplomatiaa, vallanvaihdoksia, joiden kaikkien tarkoituksena on aina ajaa aloitteen ottaneen suurvallan ja tämän liittolaisten omia intressejä."
Olen voimakkaasti eri mieltä. Jos katsot vaikkapa Ruotsin sotia sen suurvalta-aikana, Japanin toimintaa ennen toista maailmansotaa, Venäjän etenemistä Krimin suunnalla ja Siperiassa tai vaikkapa siirtomaasotia ylipäätään huomaat, että sodan syyt ja tavoitteet poikkeavat merkittävästi nykypäivän sodista. Totta kai näillä kaikilla pyritään ajaa sodan aloittaneen valtion intressejä, mutta yhtä kaikki, tapa ajaa intressejä ja intressien luonne on merkittävällä tavalla muuttunut. Kuvio täytyy nostaa kovin yleiselle tasolle jos halutaan sulkea silmät tältä muutokselta.
"Se, ettei selkkauksen lopputulos välttämättä johda enää suoranaiseen aluevalloitukseen, on enemmänkin vain kosmeettista. Eiväthän ne 1800-luvullakaan aina johtaneet"
Se etteivät ennen konfliktit aina johtaneet suoranaisiin valloituksiin on kokolailla eri tilanne kuin tilanne jossa sodat eivät juuri milloinkaan johda aluevalloituksiin. En millään tavoin kiistä, etteikö ennenkin olisi ollut nykyisten kriisien kaltaisia tapahtumia, mutta yksi kriisityyppi on jäänyt miltei täysin historiaan. Ja siitä käytän nimitystä valloitussodat.
"Ei tämäkään mikään muutos ole! Herran tähden, tällä oli merkityksensä jo 1600- ja 1700-luvun selkkauksissa. Tuolloin olivat eurooppalaisten suurvaltain laivastot riippuvaisia Itämeren alueen resursseista - puutavarasta, tervasta, hampusta, pellavasta ja rautakaivoksista - ja tällä oli väistämättä vaikutuksensa esimerkiksi Englannin ja Ranskan suhtautumisessa Ruotsin ja Tanskan välisiin sotiin. Itämeri oli sen ajan Persianlahti; suljettu sisämeri, jonka alueella oli suurvalloille tärkeitä luonnonvaroja."
Et sitten kenties ole huomannut riippuvuuden määrän dramaattista kasvua? Käytännössä 1600- ja 1700-luvulla kukin valtio olisi kärsinyt suhteellisen vähän jonkin kauppareitin katoamisesta. Kärsinyt kyllä, mutta kyseinen maa olisi pystynyt helposti jatkamaan sotaa loppuun saakka ilman että sen väestö olisi kovin kärsinyt kaupan vähentymisestä. Riippuvuutemme, ja käytännössä kaikkien maailman maiden riippuvuus toisistaan on aivan eri luokkaa nykyään. Vaikka tämä ilmiö onkin ollut aiemmin olemassa on sen merktys kasvanut kokolailla toisen mittakaavaan.
"Aivan rehellisesti, historiallisessa perspektiivissä ei mikään tosiaankaan ole muuttunut. Tuskin tulee vähään aikaan muuttumaankaan. Siitä voin totta kai olla samaa mieltä, että nimenomaan Suomeen kohdistuvan valloitussodan riski on olennaisesti vähentynyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana."
Edelleen olemme vastakkaisilla kannoilla. Muutos ei ole aina perusilmiöiden esiintymisessä vaan niiden merkitysten ja esiintymistiheyden muutoksissa. Esimerkiksi kansainvälisen kaupan lisääntyminen on tehnyt siitä entistä tärkeämmän tekijän eri maiden politiikassa ja se jo itsessään rajoittaa tiettyjä toimia. Kansainvälisen yhteistyöverkonston ja kansainvälisten organisaatioiden muodostuminen ja kehittyminen on on myös omalta osaltaan vähentänyt yksittäisten valtioiden mahdollisuutta vaikkapa valloitussotiin. Ihmisoikeusliikkeen synty ja ihmisoikeuksien maailmanlaajuinen hyväksyminen on myös vähentänyt vaikkapa kansanmurhien todennäköisyyttä.
Ylipäätään yhteistyön lisääntyminen on todella merkinnyt sitä, että maailma on käynnissä olevista kriiseistä huolimatta yleisesti ottaen turvallisempi paikka kuin ehkä koskaan historiamme aikana.
Siitä voin totta kai olla samaa mieltä, että nimenomaan Suomeen kohdistuvan valloitussodan riski on olennaisesti vähentynyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Onko tämä pysyvää vai tilapäistä kehitystä, sitä me tietystikään emme tiedä - ja tämä on juuri se ydinkysymys, josta voi olla perustellusti kahta eri mieltä. Suomen kannalta avain tuon kysymyksen vastaukseen on Venäjässä, vaikkei sitä ääneen kovinkaan usein uskalleta sanoa.
Edellisistä sodista on kulunut vajaa 70 vuotta. Suomen sodan ja talvisodan välissä oli noin 120 vuotta. Emme siis ole lähelläkään historiallisen pitkää rauhanaikaa Suomen ja Venäjän välillä.
Kivelä kirjoittaa:
"Olen voimakkaasti eri mieltä. Jos katsot vaikkapa Ruotsin sotia sen suurvalta-aikana, Japanin toimintaa ennen toista maailmansotaa, Venäjän etenemistä Krimin suunnalla ja Siperiassa tai vaikkapa siirtomaasotia ylipäätään huomaat, että sodan syyt ja tavoitteet poikkeavat merkittävästi nykypäivän sodista. Totta kai näillä kaikilla pyritään ajaa sodan aloittaneen valtion intressejä, mutta yhtä kaikki, tapa ajaa intressejä ja intressien luonne on merkittävällä tavalla muuttunut. Kuvio täytyy nostaa kovin yleiselle tasolle jos halutaan sulkea silmät tältä muutokselta."
No, minulla nyt on tapana nostaa nämä kuviot yleiselle tasolle, se on tällä tutkimusalalla aika tavallista. Van Creveldin lukemisella on ollut vaikutuksensa; hänhän on useasti ollut sitä mieltä, että sodankäynnissä tai sodan kulttuurissa ei varsinaisesti tapahtunut juuri mitään suuria periaatteellisia muutoksia. Se, mitkä trendit ovat kulloinkin pinnalla, on toki vaihdellut aikojen saatossa, mutta mitään _uutta_ ei ole juuri ilmennyt.
En minä myöskään sanoisi, että intressien luonne on mitenkään merkittävästi muuttunut. Aivan samalla tavoin 1800-luvulla käytiin matalan profiilin sotia esimerkiksi taloudellisten etujen taikka luonnonvarojen vuoksi, tai oman maan kansalaisten suojelemiseksi. Silloin jopa toteutettiin humanitaarisia interventioita.
Aikoinaan pidettiin Napoleonin sotia aivan suunnattomana anomaliana, koska ne olivat ensimmäinen todella totaalisen sodan kokemus Euroopassa sitten kolmikymmenvuotisen sodan.
"Se etteivät ennen konfliktit aina johtaneet suoranaisiin valloituksiin on kokolailla eri tilanne kuin tilanne jossa sodat eivät juuri milloinkaan johda aluevalloituksiin. En millään tavoin kiistä, etteikö ennenkin olisi ollut nykyisten kriisien kaltaisia tapahtumia, mutta yksi kriisityyppi on jäänyt miltei täysin historiaan. Ja siitä käytän nimitystä valloitussodat."
Niin, no, Etelä-Vietnam oli tietysti viimeinen tapaus, jossa itsenäinen ja tunnustettu valtio valloitettiin pysyvästi. Sen lisäksi Kuwait jäi 1990-luvulla epäonnistuneeksi yritykseksi. Mutta tämän valossa ei vielä oikein voi todeta muuta, kuin että on liian aikaista sanoa mitään.
Nämä olivat siis valloitussotia, jotka ovat johtaneet kokonaisen valtion kukistamiseen. Pienempiä sotia kiistanalaisiksi jääneiden yksittäisten maa-alueiden omistuksesta taas käydään aivan jatkuvasti. Oman aikamme erikoispiirre - jos sellaista pitäisi hakea - on lähinnä mahdollisesti uudelleen leimahtavien "jäätyneiden konfliktien" poikkeuksellisen suuri määrä. Mutta maa-alueita koskevia selkkauksia nekin ovat.
"Et sitten kenties ole huomannut riippuvuuden määrän dramaattista kasvua?"
Ei siinäkään ole minusta mitään uutta. Trendi on tällä hetkellä nouseva, mutta niin se on ollut jo pitkään. Teollistumisen jälkeen se tietysti sai uutta vauhtia, kun sotalaitosten ylläpitäminen alkoi vaatia rehun, puun, raudan, kankaiden ja ruudin sijasta muitakin raaka-aineita, kuten hiiltä, öljyä, kumia ja paperia. Samaan aikaan lisääntyivät myös muun yhteiskunnan tarpeet ja kulutus.
Mutta niin, no, en minä näe, että tällä hetkellä tapahtunut kehitys poikkeaisi vaikkapa 1800-luvun lopusta. Riippuvuuden määrä on kasvanut dramaattisesti, mutta entä sitten? Kasvussa se oli silloinkin.
"Esimerkiksi kansainvälisen kaupan lisääntyminen on tehnyt siitä entistä tärkeämmän tekijän eri maiden politiikassa ja se jo itsessään rajoittaa tiettyjä toimia. Kansainvälisen yhteistyöverkoston ja kansainvälisten organisaatioiden muodostuminen ja kehittyminen on on myös omalta osaltaan vähentänyt yksittäisten valtioiden mahdollisuutta vaikkapa valloitussotiin. Ihmisoikeusliikkeen synty ja ihmisoikeuksien maailmanlaajuinen hyväksyminen on myös vähentänyt vaikkapa kansanmurhien todennäköisyyttä."
Tuota noin. Muistelisin lukeneeni, että esimerkiksi Euroopan maiden kohdalla kansainvälisen kaupan suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta saavutti huippunsa vuonna 1914, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Se ei noussut vastaavalle tasolle uudestaan ennen kuin 1980-luvulla. Tästä huolimatta se maailmansota kuitenkin puhkesi; no, 1980-luvulla kaikeksi onneksi vältyimme ydinsodalta.
Keskeiset kansainväliset yhteistyöverkostot ja kansainväliset organisaatiot olivat olemassa jo 1800-luvulta alkaen, ja niitä syntyi lisää ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkeen, Punaisesta Rististä aina Kansainliittoon. Ihmisoikeudet eivät olleet niin ikään mikään järin tuntematon asia, ja esimerkiksi Kongon vapaavaltion tapahtumat tai vaikka brittien perustamat keskitysleirit Etelä-Afrikassa herättivät aikanaan maailmanlaajuista järkytystä.
Tästä huolimatta suurimmat ja organisoiduimmat kansanmurhat on nimenomaan toteutettu 1900-luvun konfliktien yhteydessä. Ei tämä ole mikään ihme. Teollistunut yhteiskunta suoriutuu näistäkin projekteista tehokkaamin.
"Ylipäätään yhteistyön lisääntyminen on todella merkinnyt sitä, että maailma on käynnissä olevista kriiseistä huolimatta yleisesti ottaen turvallisempi paikka kuin ehkä koskaan historiamme aikana."
Siitä voi olla montaa eri mieltä, voiko tätä kehitystä pitää pysyvänä.
Antti Mikkola kirjoittaa:
"Edellisistä sodista on kulunut vajaa 70 vuotta. Suomen sodan ja talvisodan välissä oli noin 120 vuotta. Emme siis ole lähelläkään historiallisen pitkää rauhanaikaa Suomen ja Venäjän välillä."
Vetäisin itse sen rajan kylläkin Suomen sodan ja Aunuksen-retken välille, eli vuosiin 1808-1919. Tietysti sillä lisäyksellä, että rauhanaika Suomen ja Venäjän välillä siinä tilanteessa, jossa Suomi kuuluu Venäjälle, ei ole minusta mitenkään yllättävä asia.
Pisin rauhanaika Ruotsille kuuluneen Suomen ja Venäjän välisellä raja-alueella taisi olla 1658-1700, eli siis 42 vuotta. Sikäli vanha ennätys on siis kyllä jo turvallisesti rikottu. Mutta sanoisin, että näistä kuluneista seitsemästäkymmenestä vuodesta vasta viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat olleet sellaista suurinpiirtein normaalia rauhanaikaa vailla jännitteitä.
Se, jatkuuko tämä olotila, riippuu taas aivan täysin kansainvälisestä kehityksestä.
JJ kirjoitti:
"Antti Mikkola kirjoittaa:
"Edellisistä sodista on kulunut vajaa 70 vuotta. Suomen sodan ja talvisodan välissä oli noin 120 vuotta. Emme siis ole lähelläkään historiallisen pitkää rauhanaikaa Suomen ja Venäjän välillä."
Vetäisin itse sen rajan kylläkin Suomen sodan ja Aunuksen-retken välille, eli vuosiin 1808-1919. Tietysti sillä lisäyksellä, että rauhanaika Suomen ja Venäjän välillä siinä tilanteessa, jossa Suomi kuuluu Venäjälle, ei ole minusta mitenkään yllättävä asia.
"
No, nämä ovat tietysti makuasioita, mutta Aunuksen sotaretkessä eivät olleet niinkään vastakkain Venäjä ja Suomi valtioina. Sitä tosin ihmettelen, että mikä takuu autonomia rauhasta olisi? Ei ainakaan Puolassa ollut.
Vedin siksi itse aikajanan Suomen sodasta talvisotaan, koska hataran historiakäsitykseni mukaan näissä oli kyse valtioiden välisistä sodista, joissa taisteltiin tosissaan Suomen alueesta.
JJ kirjoitti:
"
Se, jatkuuko tämä olotila, riippuu taas aivan täysin kansainvälisestä kehityksestä.
"
Tästä olen aivan samaa mieltä ja siksi ihmettelenkin niitä äänenpainoja, jotka vakuuttavat meille, että sodan uhka Suomen ja Venäjän välillä ei ole relevanttia nykyaikana.
"No, nämä ovat tietysti makuasioita, mutta Aunuksen sotaretkessä eivät olleet niinkään vastakkain Venäjä ja Suomi valtioina. Sitä tosin ihmettelen, että mikä takuu autonomia rauhasta olisi?"
Suomi oli tosiasiallisesti osa Venäjää vuoteen 1917 asti. Ei ollut mitään Suomen valtiota ennen sitä, eikä Suomella ollut omia asevoimia. Eli on aika tavalla hankalaa käsitellä esittämääsi aikaa maiden välisen rauhan aikana.
Antti Mikkola kirjoittaa:
"Sitä tosin ihmettelen, että mikä takuu autonomia rauhasta olisi? Ei ainakaan Puolassa ollut."
Hahaa! Antti Mikkola sai minut nyt kiinni kyseenalaisesta tulkinnasta, kaiken lisäksi vielä omalta tutkimusalueeltani. Piste siitä.
Tuo on tosiaan oikein hyvä huomio. Suomen ja Puolan lähtökohdat olivat tietysti ratkaisevasti erilaiset. Se, miksi Suomessa ei Puolan tavoin puhjennut kansannousua Venäjän vallan aikana on oma kiintoisa kysymyksensä.
Marko Kivelä kommentoi:
"Suomi oli tosiasiallisesti osa Venäjää vuoteen 1917 asti. Ei ollut mitään Suomen valtiota ennen sitä, eikä Suomella ollut omia asevoimia."
Suomen _valtion_ instituutiot perustettiin 1809-1812, ja Suomen suuriruhtinaskunta tietysti oli oma valtionsa. Se ei tosin ollut suvereeni valtio, mutta tämä on eri asia.
Suomella oli myös oma Venäjän armeijasta erillinen sotaväkensä 1881-1901. Tämä ei ollut mitenkään tavaton järjestely keisarikunnan protektoraattien tai autonomisten alueiden osalta. Yhdenmukaistamistoimien seurauksena vanha sotaväki lakkautettiin, koska Venäjä piti tässä vaiheessa omia keisarillisesta armeijasta erillisiä kansallisia sotilasyksikköjä epäluotettavina, etenkin Pietarin läheisyydessä.
"Eli on aika tavalla hankalaa käsitellä esittämääsi aikaa maiden välisen rauhan aikana."
Antti Mikkola viittasi tuossa aivan oikein siihen, että Venäjän valtakaudella Puolassa puhkesi kaksi väkivaltaisesti tukahdutettua kansannousua. Ensimmäinen näistä oli vieläpä varsin perinteinen sota, jossa taistelivat vastatusten kaksi vakinaista armeijaa.
"Haaviston toinen merkittävä ero Niinistöön on se, että hän ei ole ajanut kansanäänestystä liittoutumisesta."
Meniköhän tuo nyt ihan oikein... ?
HS vaalikone (ek-vaalit 22011)
17. Pitäisikö Suomen hakea Nato-jäsenyyttä?
Haavisto Pekka Ei alkavalla vaalikaudella.
"NATO ottaa jäsenikseen vain maita, joissa halutaan tulla NATO:n jäseneksi. Suomessa ei haluta, joten asia ei ole ajankohtainen. Mikäli se joskus ajankohtaistuu, asiasta on päätettävä kansanäänestyksellä."
Ahaa! Kiitokset tästä Raatikaiselle, en tosiaan huomannut katsoa eduskuntavaalien aikaisia vastauksia.
Oikaistaanpa tuo myös itse tekstiin... noin, nyt se on päivitetty.
Tieteelliseen menetelmään perustava uskomuksenmuodostus on itseään korjaavaa... ;-)
Heh, no niinpä.
Haaviston kansanäänestykseen nojaavaa kantaa varmaankin on pidetty Vihreälle niin itsestäänselvänä asiana, ettei siitä ole viitsitty erikseen uutisoida yhtä näkyvästi kuin Niinistön vastaavasta mielipiteestä.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 20 kommenttia