Ulkopolitiikan pokerikädet

Presidentinvaalien toisen kierroksen ehdokkaiden ensimmäinen vaaliväittely on käyty, ja ulkopolitiikka on viimeinkin noussut keskustelunaiheeksi. Valtionpäämiehen keskeisimmän toimialueen käsittely on kiihtymässä nimenomaan toisella kierroksella. Siinä, missä ensimmäistä kierrosta hallitsivat paljolti presidentin valtaoikeuksiin liittymättömät asiat, arvokeskustelu sekä ehdokkaiden yleinen populismi, on toinen kierros syventymässä ulkopoliittisiin asiakysymyksiin.

Viime kirjoituksessani käsittelin nyt kisassa olevien ehdokkaiden turvallisuuspoliittisia linjauksia ja heidän NATO-kantaansa. Ulkopolitiikka on astetta laveampi aihe. Maamme ulkopolitiikan historiassa voi erottaa kolme vaihetta. Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet, jolloin Suomen ulkosuhteet olivat paljolti ulkoministeriötä johtaneiden ammattimiesten käsissä; kylmän sodan ajan, jolloin ulkopolitiikka oli yksin presidentin hallinnassa; ja lopulta maamme EU-jäsenyyden aikakauden, jolloin ulkopolitiikka on parlamentarisoitunut. Näihin kolmeen eri aikakauteen ovat painaneet leimansa vastuuta käyttäneet kolme eri puoluetta; itsenäisyyden ensi vuosina Edistyspuolue, kylmän sodan aikana Maalaisliitto/Keskusta sekä EU-aikana SDP, jonka hallussa oli vuosina 1995-2003 niinsanottu "ulkopolitiikan värisuora", so. presidentin, pääministerin ja ulkoministerin tehtävät.

Ulkopolitiikan auettua puolueiden väliselle kilpailulle on Kokoomuksessa ilmennyt halua rakentaa omat värisuoransa. Niinistön presidenttiehdokkuus on jatkoa ulkoministeri Ilkka Kanervan kaudesta alkaneelle Kokoomuksen halulle profiloitua myös ulkopoliittisena valtapuolueena. Pokeripeli on edennyt tähän asti kompasteluista huolimatta mukiinmenevästi. Eduskuntavaalien jälkeen on Kokoomus avannut sujuvasti pääministeri Kataisen ja ulkomaankauppaministeri Stubbin mustalla jätkäparilla. Sosialidemokraatit ovat tehneet vielä viime nokituksen presidentti Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan herttakuninkaallisilla. Kokoomuksen tavoiteltua voittokättä ässähaillaan Niinistöllä on pöytään singahtanut nyt vihreänä jokerina Pekka Haavisto, jolla on nimenomaan ulkopoliittista kokemusta.

Asiantuntemus ei kuitenkaan aina auta väittelyissä, ja ensimmäisellä kierroksella on Niinistö antanut näytteen siitä, miten sähäkällä retoriikalla voi päihittää liiaksi yksityiskohtiin menevän selostamisen. Politiikan kommentaattorit ovat jo ehättäneet huomioida asian. Pokerivertauksissa pysyen, kyseessä oli tavallaan taidokas bluffi. Vaikka kaupallisten tiedotusvälineiden toimittajat ovatkin tulkinneet eilisen tentin Niinistön voitoksi, on Haaviston toteamus aloitteentekijän merkityksestä diplomatiassa perusasia, jonka voi lukea kansainvälisen politiikan tenttikirjoista. Tällä kertaa Haaviston sovitteleva luonne aiheutti hänen häviönsä väittelyssä, mikä oli sinänsä yllättävää, koska tähän asti hän on osoittanut taidokkuutta mediahallinnassa. Hänellä on vielä mahdollisuus paikata suoriutumistaan.

Presidentinvaali on henkilöluonteestaan huolimatta ulkopolitiikankin osalta väistämättä kytköksissä puoluepolitiikkaan. Haavisto on pienen puolueen ehdokkaana muille kuin Kokoomukselle monin tavoin mieluisa vaihtoehto. Ulkopoliittinen vastuuntasaus Vihreän presidentin, kokoomuslaisen pääministerin ja SDP:n ulkoministerin kesken näyttäytyy keskiryhmille ja vasemmistolle todennäköisesti suotavampana vaihtoehtona kuin täysi oikeistomiehitys kahdella ulkopolitiikan keskeisellä istuimella. Voi olla, että tämä näkökohta selittää osaltaan myös Timo Soinin suopeuden Pekka Haavistoa kohtaan; Perussuomalaisten päämieshän on myös ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Samoilla tahoilla voi kenties olla toiveita siitä, että Haaviston ulkopolitiikan vastuunjakoa koskeva leppeä asenne - jonka hän on tuonut julki vaalikonevastauksissaan - saattaisi hillitä suurempien puolueiden käymää kisaa ulkopolitiikan sieppaamisesta omaan haltuunsa.

Haaviston maltilliset, yhteistyötä hallituksen kanssa painottavat vastaukset voivat kuitenkin olla taktikointia; presidenttinä hän saattaisi olla hyvinkin aloitteellinen toimija. Haaviston näkemyksiin toki vaikuttaa hänen puoluetaustansa, mutta se ei selvästikään hallitse häntä samalla tavoin kuin ulkopoliittisesti kokemattomampaa Niinistöä. Sudanin-tehtävissään tunnettiin Haavisto nimenomaan "proaktiivisena ja itsenäisenä toimijana", ja esimerkiksi hänen hyväksyvä kommenttinsa Osama bin Ladenin kuolemasta kirvoitti välitöntä itkua ja parkua Vihreiden pasifistisiiveltä. Tässä mielessä on erikoista, että Niinistö pyrki eilen vihjaamaan Haaviston omaavan antipatioita Yhdysvaltain suhteen. Haavistoa on verrattu usein Ahtisaareen; tässä voinee muistuttaa Ahtisaaren ajautumisesta poikkiteloin oman puolueensa tuoreen ulkoministeri Tarja Halosen kanssa syksyllä 1995, kun Suomi muovasi kantaansa Kroatian sotatoimiin Krajinan alueella. Tavallaan olisi hyvinkin mahdollista kuvitella Haaviston esittävän samalla tavoin omia näkemyksiään, jolloin hän ei olisi minkään puolueen, ei edes omansa, vietävissä. Kuten hän eilisessä tentissä totesi, "kaikkia ei tarvitse aina miellyttää, eikä kannata". Hän olisi pokerikädessä tosiaan jokeri, vaikkakin myös kokenut sellainen.

Haaviston valinta ei myöskään aiheuttaisi pelkoa värisuorasta. Hallitusneuvotteluissa on siirrytty pää- ja ulkoministerin salkkujen jakamiseen kahden eri puolueen kesken, eivätkä Vihreät pienpuolueena omaisi tulevissa eduskuntavaaleissa järin suuria mahdollisuuksia ainakaan ensimmäiseen. Niinistön voitto tosin nostaisi Haaviston mahdolliseksi Vihreiden ulkoministerikandidaatiksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, etenkin jos hän ehättää myös piipahtaa europarlamentissa ensi vuoden vaalien jälkeen. Olettaisin, että tämä on jo nyt Vihreiden B-suunnitelma. Ulkopoliittiselta kokemukseltaan rajoittuneempi Niinistö todennäköisesti olisi taipuvaisempi tukemaan Kataisen ja Stubbin kantaa, mikä tässä tilanteessa merkitsisi Kokoomuksen ulkopoliittista voittokättä vähintään vuoteen 2015 asti. Värisuorasta käyty kisa heijastuu myös väittelyihin. Nimenomaan kokemattomuutensa vuoksi pyrkinee Niinistö todennäköisesti väittelyissä entistä lujempaan vyörytykseen ulkopolitiikan kysymyksissä. Kokoomuksen strategia voi hyvinkin olla kilpailevan ehdokkaan vahvuuksien, ei niinkään hänen heikkouksiensa kimppuun käyminen, ja retorisesti voi tarkoituksena olla enemmänkin kilpailijan tappio kuin oma voitto. Malli on tuttu Amerikasta.

Riviäänestäjien tietoisuutta ulkopolitiikasta ei pidä aliarvioida. Vaikuttaa selvältä, että kansalaisia kiinnostaa presidentinvaalien osalta nimenomaan ulkopolitiikka. Ensimmäisellä kierroksella kärkeen suoriutuneet Niinistö, Haavisto ja Väyrynen pitivät kaikki ulkopoliittisia kysymyksiä näkyvästi esillä. Talousasioihin tai sisäpoliittiseen kulttuuritaisteluun lukkiutuneet ehdokkaat karsiutuivat jo ensi kierroksella. Säännön vahvistava poikkeus oli Arhinmäki, joka toki piti esillä ulkopoliittisia näkemyksiään, mutta karsiutui niiden naivin sisällön vuoksi.

Äänestäjät siis tiedostavat, mitä presidentin valtaoikeuksiin kuuluu, ja tekevät ratkaisunsa näillä perusteilla. Tässä maassa siis on - kaikesta huolimatta - loppujen lopuksi paljon paremmat äänestäjät kuin mitä yksikään ehdokkaista olisi ansainnut.