Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Sun, 18 Feb 2018 18:13:21 +0200 fi Liittokierros ja yliopistokriisi http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251107-liittokierros-ja-yliopistokriisi <p>Uusi Suomi on tänään <a href="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/242142-opetusalan-tyonantaja-kypsyi-ryopytykseen-syyttely-ja-dramatisoiminen-ei-ole#.WolYy_5rQH8.twitter">tehnyt uutisen</a>&nbsp;yliopistoneuvotteluissa parhaillaan puurtavien Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Teemu Hassisen <a href="http://www.sivistystyonantajat.fi/blogit/Tyoehtosopimuksista_neuvotteleminen_on_vaikuttavaa_ja_vastuullista_toimintaa_67.html">bloggauksesta</a>, jossa toimitusjohtaja ilmaisee pettymystään yliopistoväkeä edustavia neuvottelujärjestöjä ja liittoja kohtaan. Yliopistojen työehtosopimukset tunnetusti umpeutuivat tammi-helmikuun taitteessa, ja tällä hetkellä yliopistosektorilla vallitsee Helsingin yliopiston lakkovaroituksen seurauksena hyvin epätavallinen <a href="https://tieteentekijoidenliitto.fi/media/tiedotteet/yliopistosektorille_tyotaisteluvaroitus.2835.news">työtaistelun uhka</a>. Julkisalan Koulutetut <a href="https://www.akava.fi/uutishuone/ajankohtaiset/akava-yhteison_uutisia/julkisalan_koulutettujen_neuvottelujarjesto_jukon_hallitus_jatti_neuvottelutulokset_poydalle.22822.news">jättivät solidaarisesti kaikki muut neuvotellut sopimukset vahvistamatta</a> siihen asti, kunnes yliopistojen työehtosopimus olisi neuvoteltu. Työnantajapuoli on siis neuvotteluissa kovan edessä, mikä tietysti vaikuttaa heidän reaktioihinsa.</p><p>Hassinen on ottanut bloggauksessaan kantaa moneen eri asiaan, ennen muuta neuvottelujärjestöjen ja ammattiliittojen viestintään, jota hänen mukaansa on sävyttänyt &quot;toisen osapuolen syyttely&quot; ja &quot;tilanteen dramatisoiminen&quot;. Kiehtovin kohta Hassisen tekstissä on ehkä kuitenkin huomautus siitä, miten &quot;työehtosopimusten kehittäminen on kokonaisuus&quot; ja hänen suuntaamansa moite työntekijäpuolelle, joka on &quot;vetäytynyt neuvottelemaan ainoastaan korotustasoista&quot; ja vieläpä katkaissut neuvottelut hänen mukaansa palkankorotusten riittämättömyyden takia. Tässä suhteessa Sivistystyönantajien toimitusjohtaja antaa lievästi sanoen puolueellisen kuvan yliopistojen työntekijäpuolen asialistasta. Yliopistolaisia edustavat liitot lähtivät neuvotteluihin nimenomaan tavoittelemaan sopimusta, joka olisi toimiva kokonaisuus. Kuten <a href="https://www.tatte.fi/?x103997=579242">jo aiemmin</a> on <a href="https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005568016.html">toistuvasti huomautettu</a>, työntekijäpuoli halusi keskittyä <a href="https://www.juko.fi/?x18668=1055977">määräaikaisten työsopimusten vähentämiseen yliopistosektorilla, </a><a href="http://www.juko.fi/?x18668=1037133">kontaktiopetuksen määritelmän selkeyttämiseen,</a><a href="https://www.juko.fi/?x18668=1055977"> tutkimusvapaisiin</a> ja näiden ohessa totta kai myös palkkakysymykseen. Työnantajapuoli oli kuitenkin se taho, jota kiinnosti vain jälkimmäinen, ja tammikuun aikana neuvottelut jumiutuivat täysin työnantajan haluun puhua yksinomaan yliopistojen palkkausjärjestelmästä. Se osapuoli, joka vetäytyi neuvottelemaan ainoastaan yhdestä asiasta, oli Hassisen itsensä edustama Sivistystyönantajat, ja tämän jähmeyden seurauksena neuvotteluissa ei edennyt mikään muu, vaikka työntekijäpuoli jatkoi neuvotteluja kompromissia hakien yli viikon työehtosopimuksen jo rauettua.</p><p>Neuvottelujen kestohitiksi noussut työnantajapuolen mieltymys mullistaa yliopistojen sinänsä kankea palkkausjärjestelmä tulee esille myös Hassisen bloggauksessa, jossa hän mainitseekin &quot;palkkausjärjestelmän uudistamisen&quot; entistä &quot;joustavammaksi&quot; yhtenä keskeisenä Sivistystyönantajien tavoitteena. Tavan mukaan hän vakuuttelee tämän olevan &quot;varmasti yksittäistä työntekijää hyödyttävä uudistus&quot;. Mahdollinen palkkajärjestelmän reformi saattaisi ehkä kääntyäkin työntekijää hyödyttäväksi, jos työnantajapuoli ymmärtäisi sen, että <em>heidän</em>&nbsp;neuvotteluissa tekemänsä aloite olisi merkinnyt työnantajan yksipuolista saneluoikeutta palkan suoriutumisosaan ja palkkojen &quot;joustamista&quot; etupäässä alaspäin. Enimmäkseen tämä olisi iskenyt uransa alkuvaiheessa oleviin tutkijoihin, jotka ovat todellisia perustutkimuksen puurtajia. Kun pitää mielessä, millaisessa palkkakuopassa yliopistojen nuoret tutkijat ovat jo tällä hetkellä, asia on vakava. <a href="https://tieteentekijoidenliitto.fi/media/tiedotteet/tiedotteet_2017/tieteentekijoiden_uranakymat_yha_epavarmempia.2426.news">Tieteentekijöiden Liiton vuoden 2016 jäsenkyselyn</a> mukaan maisterin tutkinnon suorittaneen ammattilaisen ansiot nousevat yksityisellä sektorilla sekä valtion ja kunnan puolella yli 4000 euron, mutta yliopistoissa keskiansiot tutkijanuransa alussa olevalle tai muuta palkkatyötä tekevälle maisterille ovat&nbsp;2891 euroa. Mikäli etupäässä alimpiin palkkatasoihin kohdistuvaa &quot;joustavuutta&quot; haluttaisiin lisätä vielä entisestään, herää kriittinen kysymys siitä, miksi ihmeessä kukaan enää hakeutuisi yliopistolle töihin, ja miten perustutkimuksen ylipäätään kävisi. Neuvotteluissa tarjottu 2,1% korotus tuskin riittäisi kompensaatioksi tilanteessa, jossa palkkausjärjestelmässä suoritusosan saneluvalta olisi suotu työnantajalle.</p><p>Sivistystyönantajien neuvotteluasenne riittänee jo sellaisenaan selittämään heidän vastaanottamansa kritiikin, jota Hassinen on luonnehtinut &quot;toisen osapuolen syyttelyksi&quot;. Totta on, että neuvottelujärjestöjen taholta on suhtauduttu tyrmistyneesti Sivistystyönantajien ajamaan kovaan linjaan, jota <a href="https://www.verkkouutiset.fi/absurdia-kasittamatonta-oajn-puheenjohtaja-hermostui-tyonantajiin/">on moitittu kovin sanoin</a>, ja nähdäkseni hyvinkin syystä. Se, mitä &quot;tilanteen dramatisoiminen&quot; tarkoittaa jää epäselväksi. Sikäli kun kyse on hyvin poikkeuksellisesta lakkovaroituksesta, kyse on neuvottelujen vauhdittamiseksi tarkoitetusta luontevasta painostuskeinosta, jonka työnantajapuoli on tilannut itse, jumittaessaan neuvottelut sopimuksen määräajan tuolle puolen ja jättäessään työntekijäpuolen keskeiset aloitteet miltei kokonaan huomiotta. Tutkijapuolellakin deadlinet tapaavat venyä, mutta Sivistystyönantajien halu vetää neuvottelut haamurajoille ja niiden tuolle puolen vie voiton kaikkein hankalimmankin professorin artikkelikokoelmien toimittamisesta. Omaa luokkaansa &quot;dramatisoinnin&quot; saralla oli Helsingin yliopiston <a href="https://www.tatte.fi/?x103997=579200">lakia uhmaava päätös ryhtyä keräämään lakkoon osallistuvien työntekijöiden nimiä</a>, jota Sivistystyönantajien pääneuvottelija yritti perustella <a href="https://twitter.com/AnneMSomer/status/963720945121878016">lasten ja vanhempien edulla</a>.</p><p>Skismasta huolimatta yhteistäkin pohjaa yliopistoneuvottelujen vastapuolilla sentään on. Hassinen mainitsee bloggauksessaan tällä hetkellä istuvan hallituksen suorittamat massiiviset koulutusleikkaukset, jotka ovat hyvin tehokkaasti rampauttaneet sivistysinstituution aineelliset toimintapuitteet. Yliopistoväki on huomauttanut näistä asioista -- ja monista muistakin -- vuodesta toiseen, mutta heidän varoituksensa on lähinnä sivuutettu valtiovallan letkautuksilla &quot;kaiken maailman dosenteista&quot; ja <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2018/02/13/ahdistettu-sivistys/">ylipäätään yliolkaisella asenteella</a>. Sivistystyönantajien toiminnanjohtajan mukaan &quot;olisi vastuutonta lisätä koulutuksen järjestäjien kustannuksia yli kantokyvyn&quot;, vaikka tällä hetkellä säästö revitään yliopistotutkijoiden yksilöllisestä kantokyvystä. Yllämainitun jäsenkyselyn mukaan noin 60% yliopistojen henkilöstöstä tekee ylitöitä jatkuvasti ja pyytämättä, ja vain 2% saa siitä jonkinlaista korvausta. Samaan aikaan opetus- ja tutkimushenkilöstöä rasitetaan hallinnollisilla velvoitteilla, ja neuvotteluissa työnantaja ei järin osoittanut halua varjella yliopistojen opetustuntikattoja, <a href="https://yll.fi/blog/opetus-monimuotoistuu-taipuuko-tyoehtosopimus/">jotka ovat jo nyt huomattavan venyvät.</a>&nbsp;Hassisen viittaus henkilöstökustannusten 70% osuuteen kokonaiskustannuksista jättää myös kätevästi huomiotta kaiken sen tutkimuksen, jota yliopistoissa tehdään henkilökohtaisilla apurahoilla, ja joka ei aiheuta työnantajalle käytännössä minkäänlaisia henkilöstökustannuksia. Huoli resurssien riittämisestä on varmasti aiheellinen, ja näiltä osin myös työnantajapuoli on täysin oikeassa suunnatessaan huomion istuvan hallituksen yliopistoja kurittaneeseen politiikkaan ja yliopistojen rahoituspohjan kapenemiseen. Asiaintilan korjaamiseksi kannattaisi kenties etsiä mieluummin jonkinlaista vipuvartta, jolla vaikuttaa valtiovaltaan.</p><p>Valtakunnansovittelijalle edenneiden yliopistoneuvottelujen tilanne ja työtaistelun uhka akatemiassa ovat oireellisia ja kertovat sivistysinstituution kriisistä. Työnantajapuoli on oman asenteensa tehnyt tiettäväksi, mutta on kyseenalaista käyttää tämänhetkistä ahdinkoa verukkeena yhä suuremmalle kurjistamispolitiikalle. Koska valtiovalta on synnyttänyt tämän ongelman, sen ratkaiseminen todennäköisesti myös vaatii valtiovallan toimia. Istuvan hallituksen on syytä havahtua siihen kriisiin, joka tällä hetkellä on yliopistoissa saavuttamassa lopullisen tulehtumispisteensä.<br /><br />---<br /><br /><em>Kirjoittaja on filosofian tohtori, sotahistorian tutkija, Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n tiedotusvastaava sekä Julkisalan Koulutettujen lakkopäällikkö Tampereen yliopistolla.</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Uusi Suomi on tänään tehnyt uutisen yliopistoneuvotteluissa parhaillaan puurtavien Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Teemu Hassisen bloggauksesta, jossa toimitusjohtaja ilmaisee pettymystään yliopistoväkeä edustavia neuvottelujärjestöjä ja liittoja kohtaan. Yliopistojen työehtosopimukset tunnetusti umpeutuivat tammi-helmikuun taitteessa, ja tällä hetkellä yliopistosektorilla vallitsee Helsingin yliopiston lakkovaroituksen seurauksena hyvin epätavallinen työtaistelun uhka. Julkisalan Koulutetut jättivät solidaarisesti kaikki muut neuvotellut sopimukset vahvistamatta siihen asti, kunnes yliopistojen työehtosopimus olisi neuvoteltu. Työnantajapuoli on siis neuvotteluissa kovan edessä, mikä tietysti vaikuttaa heidän reaktioihinsa.

Hassinen on ottanut bloggauksessaan kantaa moneen eri asiaan, ennen muuta neuvottelujärjestöjen ja ammattiliittojen viestintään, jota hänen mukaansa on sävyttänyt "toisen osapuolen syyttely" ja "tilanteen dramatisoiminen". Kiehtovin kohta Hassisen tekstissä on ehkä kuitenkin huomautus siitä, miten "työehtosopimusten kehittäminen on kokonaisuus" ja hänen suuntaamansa moite työntekijäpuolelle, joka on "vetäytynyt neuvottelemaan ainoastaan korotustasoista" ja vieläpä katkaissut neuvottelut hänen mukaansa palkankorotusten riittämättömyyden takia. Tässä suhteessa Sivistystyönantajien toimitusjohtaja antaa lievästi sanoen puolueellisen kuvan yliopistojen työntekijäpuolen asialistasta. Yliopistolaisia edustavat liitot lähtivät neuvotteluihin nimenomaan tavoittelemaan sopimusta, joka olisi toimiva kokonaisuus. Kuten jo aiemmin on toistuvasti huomautettu, työntekijäpuoli halusi keskittyä määräaikaisten työsopimusten vähentämiseen yliopistosektorilla, kontaktiopetuksen määritelmän selkeyttämiseen, tutkimusvapaisiin ja näiden ohessa totta kai myös palkkakysymykseen. Työnantajapuoli oli kuitenkin se taho, jota kiinnosti vain jälkimmäinen, ja tammikuun aikana neuvottelut jumiutuivat täysin työnantajan haluun puhua yksinomaan yliopistojen palkkausjärjestelmästä. Se osapuoli, joka vetäytyi neuvottelemaan ainoastaan yhdestä asiasta, oli Hassisen itsensä edustama Sivistystyönantajat, ja tämän jähmeyden seurauksena neuvotteluissa ei edennyt mikään muu, vaikka työntekijäpuoli jatkoi neuvotteluja kompromissia hakien yli viikon työehtosopimuksen jo rauettua.

Neuvottelujen kestohitiksi noussut työnantajapuolen mieltymys mullistaa yliopistojen sinänsä kankea palkkausjärjestelmä tulee esille myös Hassisen bloggauksessa, jossa hän mainitseekin "palkkausjärjestelmän uudistamisen" entistä "joustavammaksi" yhtenä keskeisenä Sivistystyönantajien tavoitteena. Tavan mukaan hän vakuuttelee tämän olevan "varmasti yksittäistä työntekijää hyödyttävä uudistus". Mahdollinen palkkajärjestelmän reformi saattaisi ehkä kääntyäkin työntekijää hyödyttäväksi, jos työnantajapuoli ymmärtäisi sen, että heidän neuvotteluissa tekemänsä aloite olisi merkinnyt työnantajan yksipuolista saneluoikeutta palkan suoriutumisosaan ja palkkojen "joustamista" etupäässä alaspäin. Enimmäkseen tämä olisi iskenyt uransa alkuvaiheessa oleviin tutkijoihin, jotka ovat todellisia perustutkimuksen puurtajia. Kun pitää mielessä, millaisessa palkkakuopassa yliopistojen nuoret tutkijat ovat jo tällä hetkellä, asia on vakava. Tieteentekijöiden Liiton vuoden 2016 jäsenkyselyn mukaan maisterin tutkinnon suorittaneen ammattilaisen ansiot nousevat yksityisellä sektorilla sekä valtion ja kunnan puolella yli 4000 euron, mutta yliopistoissa keskiansiot tutkijanuransa alussa olevalle tai muuta palkkatyötä tekevälle maisterille ovat 2891 euroa. Mikäli etupäässä alimpiin palkkatasoihin kohdistuvaa "joustavuutta" haluttaisiin lisätä vielä entisestään, herää kriittinen kysymys siitä, miksi ihmeessä kukaan enää hakeutuisi yliopistolle töihin, ja miten perustutkimuksen ylipäätään kävisi. Neuvotteluissa tarjottu 2,1% korotus tuskin riittäisi kompensaatioksi tilanteessa, jossa palkkausjärjestelmässä suoritusosan saneluvalta olisi suotu työnantajalle.

Sivistystyönantajien neuvotteluasenne riittänee jo sellaisenaan selittämään heidän vastaanottamansa kritiikin, jota Hassinen on luonnehtinut "toisen osapuolen syyttelyksi". Totta on, että neuvottelujärjestöjen taholta on suhtauduttu tyrmistyneesti Sivistystyönantajien ajamaan kovaan linjaan, jota on moitittu kovin sanoin, ja nähdäkseni hyvinkin syystä. Se, mitä "tilanteen dramatisoiminen" tarkoittaa jää epäselväksi. Sikäli kun kyse on hyvin poikkeuksellisesta lakkovaroituksesta, kyse on neuvottelujen vauhdittamiseksi tarkoitetusta luontevasta painostuskeinosta, jonka työnantajapuoli on tilannut itse, jumittaessaan neuvottelut sopimuksen määräajan tuolle puolen ja jättäessään työntekijäpuolen keskeiset aloitteet miltei kokonaan huomiotta. Tutkijapuolellakin deadlinet tapaavat venyä, mutta Sivistystyönantajien halu vetää neuvottelut haamurajoille ja niiden tuolle puolen vie voiton kaikkein hankalimmankin professorin artikkelikokoelmien toimittamisesta. Omaa luokkaansa "dramatisoinnin" saralla oli Helsingin yliopiston lakia uhmaava päätös ryhtyä keräämään lakkoon osallistuvien työntekijöiden nimiä, jota Sivistystyönantajien pääneuvottelija yritti perustella lasten ja vanhempien edulla.

Skismasta huolimatta yhteistäkin pohjaa yliopistoneuvottelujen vastapuolilla sentään on. Hassinen mainitsee bloggauksessaan tällä hetkellä istuvan hallituksen suorittamat massiiviset koulutusleikkaukset, jotka ovat hyvin tehokkaasti rampauttaneet sivistysinstituution aineelliset toimintapuitteet. Yliopistoväki on huomauttanut näistä asioista -- ja monista muistakin -- vuodesta toiseen, mutta heidän varoituksensa on lähinnä sivuutettu valtiovallan letkautuksilla "kaiken maailman dosenteista" ja ylipäätään yliolkaisella asenteella. Sivistystyönantajien toiminnanjohtajan mukaan "olisi vastuutonta lisätä koulutuksen järjestäjien kustannuksia yli kantokyvyn", vaikka tällä hetkellä säästö revitään yliopistotutkijoiden yksilöllisestä kantokyvystä. Yllämainitun jäsenkyselyn mukaan noin 60% yliopistojen henkilöstöstä tekee ylitöitä jatkuvasti ja pyytämättä, ja vain 2% saa siitä jonkinlaista korvausta. Samaan aikaan opetus- ja tutkimushenkilöstöä rasitetaan hallinnollisilla velvoitteilla, ja neuvotteluissa työnantaja ei järin osoittanut halua varjella yliopistojen opetustuntikattoja, jotka ovat jo nyt huomattavan venyvät. Hassisen viittaus henkilöstökustannusten 70% osuuteen kokonaiskustannuksista jättää myös kätevästi huomiotta kaiken sen tutkimuksen, jota yliopistoissa tehdään henkilökohtaisilla apurahoilla, ja joka ei aiheuta työnantajalle käytännössä minkäänlaisia henkilöstökustannuksia. Huoli resurssien riittämisestä on varmasti aiheellinen, ja näiltä osin myös työnantajapuoli on täysin oikeassa suunnatessaan huomion istuvan hallituksen yliopistoja kurittaneeseen politiikkaan ja yliopistojen rahoituspohjan kapenemiseen. Asiaintilan korjaamiseksi kannattaisi kenties etsiä mieluummin jonkinlaista vipuvartta, jolla vaikuttaa valtiovaltaan.

Valtakunnansovittelijalle edenneiden yliopistoneuvottelujen tilanne ja työtaistelun uhka akatemiassa ovat oireellisia ja kertovat sivistysinstituution kriisistä. Työnantajapuoli on oman asenteensa tehnyt tiettäväksi, mutta on kyseenalaista käyttää tämänhetkistä ahdinkoa verukkeena yhä suuremmalle kurjistamispolitiikalle. Koska valtiovalta on synnyttänyt tämän ongelman, sen ratkaiseminen todennäköisesti myös vaatii valtiovallan toimia. Istuvan hallituksen on syytä havahtua siihen kriisiin, joka tällä hetkellä on yliopistoissa saavuttamassa lopullisen tulehtumispisteensä.

---

Kirjoittaja on filosofian tohtori, sotahistorian tutkija, Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n tiedotusvastaava sekä Julkisalan Koulutettujen lakkopäällikkö Tampereen yliopistolla.

]]>
12 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251107-liittokierros-ja-yliopistokriisi#comments Kotimaa Lakko Liittokierros Työehtosopimusneuvottelut Yliopisto Yliopistosektori Sun, 18 Feb 2018 16:13:21 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251107-liittokierros-ja-yliopistokriisi
Euroopan marttyyrit http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/218596-euroopan-marttyyrit <p><img src="http://earthend-newbeginning.com/wp-content/uploads/2012/09/torn-flag.jpg" /><br /><br />Labour-parlamentaarikko Jo Cox kuoli tänään poliittisen murhan uhrina. Kyseessä on ensi kerta yli neljännesvuosisataan kun brittiparlamentaarikko on saanut surmansa poliittisen kiihkoilijan kädestä; edellisen kerran uhrina oli irlantilaisten terroristien murhaama konservatiivipoliitikko <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Ian_Gow">Ian Gow</a>. Jon Coxin murha vaikuttaa puolestaan tähänastisten tietojen valossa olevan sidoksissa Brexit-äänestykseen, ja murhamiehen on kerrottu huutaneen surmatyönsä aikana <em>Britain first</em> -iskulausetta.</p><p>Historiantutkijan näkökulmasta kiinnostavinta on se, missä määrin suuri yleisö tiedostaa Coxin murhan jälkeen sen asian, että muutaman viime vuoden aikana ihmiset ovat ensi kerran vuodattaneet vertaan ja kuolleet Euroopan Unionin puolesta. Tämä ei ole aivan merkityksetön seikka; ihanteet syntyvät ja säilyvät monasti uhrikuoleman kautta.&nbsp;Jo Coxin tapaus on ensimmäinen lajissaan EU-jäsenvaltiossa, muttei aivan vailla ennakkotapausta, sillä ensimmäiset ihmiset kuolivat Euroopan Unionin lipun puolesta jo kaksi vuotta sitten; kyse oli tietysti&nbsp;<a href="http://mediterraneanaffairs.com/ukraine-here-we-die-for-europe/">Kiovan Maidanille</a> kokoontuneista ukrainalaisista mielenosoittajista. Paradoksaalista on se, että Unioni on saanut ensimmäiset marttyyrinsä kriisitilanteessa, jossa EU:n omat toimet ovat tuottaneet monille jäsenvaltioilla vahinkoa, ja Eurooppa-aate <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/07/02/eurooppa-ja-uusi-pessimismi/">on ehditty jo julistaa kuolleeksi</a>.</p><p>Jo Coxin tapaus on kääntänyt valokeilan kuitenkin Unionin puolustajiin, jotka ovat Britanniassa altavastaajan asemastaan huolimatta käyttäneet viime aikoina <a href="http://www.theguardian.com/politics/2016/jun/15/dont-abandon-the-europe-that-i-fought-for-and-my-comrades-died-for?CMP=share_btn_fb">yhä voimakkaampia puheenvuoroja</a>. Poliittisen aatteen kannalta millään ei ole niin vahvaa painoarvoa kuin kuolemalla. Se, että yksilö on kohdannut kuoleman, vaikka sitten vastoin tahtoaan, tarjoaa ehdottoman ja lopullisen oikeutuksen puolustettavalle aatteelle tai asialle, ja samalla se asettaa kunniavelan eläville. Kuten jo&nbsp;Søren Kierkegaard totesi aikoinaan, tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua. Nationalismi ja työväenliike saivat molemmat aikoinaan&nbsp;käyttövoimansa marttyyrien verestä. Lähitulevaisuudessa selvinnee, missä määrin sama pätee aatteeseen yhtenäisestä Euroopasta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>

Labour-parlamentaarikko Jo Cox kuoli tänään poliittisen murhan uhrina. Kyseessä on ensi kerta yli neljännesvuosisataan kun brittiparlamentaarikko on saanut surmansa poliittisen kiihkoilijan kädestä; edellisen kerran uhrina oli irlantilaisten terroristien murhaama konservatiivipoliitikko Ian Gow. Jon Coxin murha vaikuttaa puolestaan tähänastisten tietojen valossa olevan sidoksissa Brexit-äänestykseen, ja murhamiehen on kerrottu huutaneen surmatyönsä aikana Britain first -iskulausetta.

Historiantutkijan näkökulmasta kiinnostavinta on se, missä määrin suuri yleisö tiedostaa Coxin murhan jälkeen sen asian, että muutaman viime vuoden aikana ihmiset ovat ensi kerran vuodattaneet vertaan ja kuolleet Euroopan Unionin puolesta. Tämä ei ole aivan merkityksetön seikka; ihanteet syntyvät ja säilyvät monasti uhrikuoleman kautta. Jo Coxin tapaus on ensimmäinen lajissaan EU-jäsenvaltiossa, muttei aivan vailla ennakkotapausta, sillä ensimmäiset ihmiset kuolivat Euroopan Unionin lipun puolesta jo kaksi vuotta sitten; kyse oli tietysti Kiovan Maidanille kokoontuneista ukrainalaisista mielenosoittajista. Paradoksaalista on se, että Unioni on saanut ensimmäiset marttyyrinsä kriisitilanteessa, jossa EU:n omat toimet ovat tuottaneet monille jäsenvaltioilla vahinkoa, ja Eurooppa-aate on ehditty jo julistaa kuolleeksi.

Jo Coxin tapaus on kääntänyt valokeilan kuitenkin Unionin puolustajiin, jotka ovat Britanniassa altavastaajan asemastaan huolimatta käyttäneet viime aikoina yhä voimakkaampia puheenvuoroja. Poliittisen aatteen kannalta millään ei ole niin vahvaa painoarvoa kuin kuolemalla. Se, että yksilö on kohdannut kuoleman, vaikka sitten vastoin tahtoaan, tarjoaa ehdottoman ja lopullisen oikeutuksen puolustettavalle aatteelle tai asialle, ja samalla se asettaa kunniavelan eläville. Kuten jo Søren Kierkegaard totesi aikoinaan, tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua. Nationalismi ja työväenliike saivat molemmat aikoinaan käyttövoimansa marttyyrien verestä. Lähitulevaisuudessa selvinnee, missä määrin sama pätee aatteeseen yhtenäisestä Euroopasta.

]]>
66 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/218596-euroopan-marttyyrit#comments Kotimaa Brexit EU Jo Cox Thu, 16 Jun 2016 18:14:01 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/218596-euroopan-marttyyrit
Puola ja perussuomalaiset http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210124-puola-ja-perussuomalaiset <p><img alt="" height="229" src="https://i2.wp.com/therealrevo.com/blog/wp-content/uploads/2015/10/pis1.jpg" width="213" />&nbsp; &nbsp;&nbsp;<img alt="" height="225" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/a/a0/Suomen_ulkoasiainministeri%C3%B6n_logo.svg/1280px-Suomen_ulkoasiainministeri%C3%B6n_logo.svg.png" width="344" /></p><p>&nbsp;</p><p>Kansainvälisessä&nbsp;politiikassa tapahtuu aika ajoin muutoksia, jotka vaikuttavat myös Suomen asemaan. Näissä tilanteissa kansalaisemme ovat tottuneet odottamaan omalta poliittiselta johdoltaan, etenkin maan ulkoministeriltä, vastauksia ja arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Koska ulkoministerin salkkua on yleensä pidetty verraten tärkeänä, ovat viranhaltijat tavallisesti omanneet riittävästi kykyjä selviytyäkseen&nbsp;tästä tehtävästään vähintään tyydyttävästi. Kompasteluistaan huolimatta Alexander Stubb pysyi kohtalaisen hyvin tilanteen tasalla&nbsp;<a href="http://www.eurooppatiedotus.fi/public/default.aspx?contentid=218022&amp;contentlan=1&amp;culture=fi-FI#.VpvkPfl4bIU">Libyan vallankumouksen aikana</a>, ja Erkki Tuomioja suoriutui varsin tyylipuhtaasti&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/ulkoministeri_tuomioja_ukrainan_sodan_laajenemisella_pahat_ja_kauaskantoiset_seuraukset/7759501">Ukrainan kriisin seurannasta</a>.</p><p>Viime aikojen eräs merkittävä muutos Euroopan mannermaan politiikassa, millä on niin ikään vaikutuksensa Suomenkin asemaan, on ollut kansallismielisen populismin siivittämä muutos kohti autoritaarisempaa hallintoa ja yhteiskuntaa. Unkarin tilanne on jo pitkään<a href="http://demokraatti.fi/unkari-horjuttaa-kasitysta-eurooppalaisesta-oikeusvaltiosta-tuomioja-kummajaisia/">herättänyt huolta Suomessa</a>, ja viime aikoina valokeilaan on noussut Puola. Puolan tilanne tosin poikkeaa Unkarista sikäli, että maassa vallitseva poliittinen polarisaatio on erilainen. Unkarissa sikäläinen konservatiivipuolue&nbsp;<em>Fidesz</em>&nbsp;nousi valtaan päihitettyään talouskriisin myötä epäsuosioon joutuneet sosialistit, minkä jälkeen puolue on kyennyt hallitsemaan Unkaria lähes yksinvaltaisesti. Puolassa sen sijaan on vuoden 2005 vaaleista asti vallinnut suhteellisen tasavahva vastakkainasettelu kahden oikeistopuolueen, Kansalaisforumin ja Laki ja Oikeus -puolueen välillä, joista jälkimmäinen on nyttemmin hallitusvastuussa.</p><p>Tomasz Oryński on&nbsp;<em>V4Revue</em>-lehdelle&nbsp;<a href="http://visegradrevue.eu/the-mutiny-of-the-lemmings/">kirjoittamassaan artikkelissa</a>&nbsp;selostanut Puolan poliittisen tilanteen kehittymistä viime vuosien aikana. Marraskuun vaalien jälkeisissä tapahtumissa on kyse paljolti vuonna 2007 valtansa menettäneen ex-pääministeri&nbsp;Jarosław Kaczyńskin kostosta. Kuluneiden vuosien aikana Laki ja Oikeus on rakentanut oman paranoidin poliittisen narratiivinsa, jolla on tukenaan&nbsp;<em>Radio Maryjan</em>&nbsp;ja&nbsp;<em>Gazeta Polska Codziennie</em>&nbsp;-sanomalehden edustama vaihtoehtoinen mediakoneisto. Kuvio muistuttaa verkostoa, jota Laki ja Oikeus -puolueen sisarpuolueena tunnetut perussuomalaiset ovat pyrkineet rakentamaan Suomessa, ja puolueiden retoriikassakin on yhtäläisyyksiä. Timo Soini voi tulevaisuudessa haastella puolalaisen virkaveljensä Witold Wasczykowskin kanssa&nbsp;<a href="http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/puola%20puolustautuu%20varoittaa%20pyorailijoiden%20ja%20kasvissyojien%20maailmasta-45053">kulttuurimarxilaisuuden vaaroista</a>.</p><p>Presidenttiveljensä Lechin menehdyttyä Smolenskin lentoturmassa on&nbsp;Jarosław Kaczyński hakenut määrätietoisesti revanssia Puolan kulttuurisodassa ja politiikassa, mihin vaalivoitto on nyt tarjonnut kelpo tilaisuuden. Perustuslakituomioistuimen kaltaisen instituution valikoituminen hallituksen toimien kohteeksi ei ole Laki ja Oikeus -puolueen historiassa mitään uutta. Vuoden 2005 jälkeisen &ldquo;moraalisen vallankumouksen&rdquo; aikana ensimmäinen&nbsp;Kaczyńskin hallituksen toimenpide oli tasa-arvovaltuutetun tehtävän lakkauttaminen, koska se nähtiin haitalliseksi puolalaisten naisten velvollisuuksien kannalta.</p><p>Koska Puola sijaitsee Itämeren alueella ja on keskeinen EU- ja NATO-maa, on maan valtiollisten olojen kehityksellä hyvin paljon merkitystä myös Suomen kannalta. Vaikka Puolan tilannetta onkin verrattu Unkariin, niin maassa vallitseva jyrkkä poliittinen polarisaatio tasavahvojen kilpakumppanien välillä tuo huolestuttavalla tavalla enemmänkin mieleen Ukrainan. Laki ja Oikeus -puolueen hegemonia-asema ei ole mitenkään ehdoton, ja toisin kuin Unkarissa, puolueella ei ole mahdollisuuksia lujittaa asemaansa säätämällä vaalipiirien rajoja uudestaan. Puolassa ei ole käytössä Unkarin yhden hengen vaalipiirejä, ja historiallisista syistä Puolan poliittiseen polarisaatioon yhdistyy myös&nbsp;<a href="http://www.politico.eu/article/polands-past-marks-its-present/">maantieteellinen</a>&nbsp;<a href="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/91/Wybory_parlamentarne_2011_zabory_powiaty.png">polarisaatio</a>&nbsp;toisaalta Preussin, toisaalta Venäjän ja Itävallan alaisuuteen kuuluneiden alueiden välillä. Unkarin kaltaisen autoritaarisen hallinnon pystyttäminen ei siis ole mitenkään ennaltamäärätty lopputulos, mutta poliittisen tilanteen pysyvä kärjistyminen voi sellaisenaan olla muuten kohtalokasta, etenkin kun molemmat osapuolet ovat selvästi valmiita pelaamaan kovin panoksin.</p><p>Puolan hallituksen puuttumisesta oikeuslaitokseen ja mediaan&nbsp;<a href="http://www.euractiv.com/sections/elections/polish-president-signs-controversial-media-law-320787">on jo nyt nähty esimerkkejä</a>. Tässä on syytä kuitenkin muistaa, että Puolassa on vahva poliittisten protestien perinne, eikä vähemmistömielipiteen merkitystä idealistisesti vaalinut puolalainen kansalaisyhteiskunta ole koskaan katsonut hyvällä pyrkimystä yksinvaltiuteen. On siis varsin turvallinen veikkaus, että istuvan hallituksen toimet tulevat aiheuttamaan maassa jatkuvaa poliittista kuohuntaa. Tällä taas on vääjäämättä vaikutuksensa moniin asioihin.&nbsp;Kyse ei ole niinkään&nbsp;<a href="http://kokko1987.puheenvuoro.uusisuomi.fi/209947-jakaako-ulkoministeri-soini-eurooppalaiset-arvot">&ldquo;eurooppalaisista arvoista&rdquo;</a>&nbsp;vaan poliittisesta epävakaudesta ja jatkuvista kriiseistä eräässä Atlantin liiton ja Euroopan Unionin merkittävimmässä valtiossa, tilanteessa jossa itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jo muutenkin huolestuttava. Nämä ovat käytännön asioita. Koska Puolan armeija on&nbsp;<a href="https://medium.com/war-is-boring/dont-mess-with-poland-2ae1e101196d#.i2mcr0gvl">Euroopan ensi suoja</a>&nbsp;Venäjää vastaan, niin asialla on vaikutuksensa myös keskusteluun Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, joka melko varmasti käynnistyy taas uudestaan jossain vaiheessa.</p><p>Tämän kaiken olisi Suomen ulkoministeri voinut kertoa maamme kansalaisille, mutta minkäänlaista ennustetta tai tasapuolista arviota Puolan tilanteesta ei ole tältä taholta saatu. Sen sijaan ulkoministeri Timo Soinilla on ollut kiire&nbsp;<a href="http://timosoini.fi/2016/01/eu-pysykoon-lestissaan/">kohentaa mainettaan EU-vastaisena populistina</a>&nbsp;ja&nbsp;moitiskella EU-komissiota Puolaan kohdistetusta valvontamenettelystä. Soinin osoittama sympatia ja tuki perussuomalaisten puolalaiselle sisarpuolueelle ei tietysti ole mitenkään tavatonta, ja samalla tavoin Juha Sipilä on keskustan puheenjohtajana aikoinaan lähettänyt&nbsp;<a href="http://www.juhasi.fi/blogi/2012/11/07/52">terveisensä presidentti Obamalle</a>. Ulkoministerin tehtävä asettaa Soinille kuitenkin ensisijaisesti velvoitteen tarkastella Puolan tilannetta laajemmasta näkökulmasta ja huomioida myös maan poliittisen kehityksen ongelmakohdat. Tällä kertaa näin ei ole tehty, vaan Soini on päättänyt laiminlyödä tehtävänsä ja uhrata ulkoministerin asemansa yksisilmäisesti vain hurmokselliselle puoluehengelle. Oma surkuhupaisuutensa on perussuomalaisen&nbsp;puolueen europarlamentaarikko Halla-ahon kommentissa siitä, miten Puolan hallituksen arvostelu on&nbsp;<a href="http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/841798/Puolan+arvostelu+sai+Soinin+alahtamaan">&ldquo;vasemmalle värittynyttä&rdquo;</a>. Lausahdus palauttaa mieleen ne ajat, jolloin toisen laidan poliitikot olivat kärkkäästi julistamassa Puolan hallituksen arvostelun erheelliseksi, koska se oli oikeistolaista. Perussuomalaisen puolueen ulkopoliittinen osaaminen on siis vahvoissa käsissä.</p><p>Soinin päätös lähteä puoluepolitikoimaan ulkoministerin asemastaan juontanee osaltaan perussuomalaisen puolueen romahtaneesta kannatuksesta. Viime vaalikaudella hän ei ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vastaavaan sortunut, vaan kykeni hetkittäin osoittamaan selonteoissaan jopa valtiomiesmäisyyttä. Nyttemmin karu gallup-tilanne pakottaa Soinin hakemaan irtopisteitä asiasta kuin asiasta, minkä lisäksi mukana on myös Soinille ominaisesti henkilökohtainen ulottuvuus. Laki ja Oikeus -puolueen sympatisoiminen on ennen kaikkea osa Soinin teennäisen arvokonservatiiviseen identiteettipolitiikkaan nojaavaa roolipeliä. Nähtäväksi jää, miten hyvin tämä taktiikka puree meikäläiseen äänestäjäkuntaan, mutta ainakaan aiempi esimerkki sitä, miten vasemmistoliitto päätti Arhinmäen johdolla kokeilla sitoutumista Kreikan veljeshallitukseen ei anna aihetta odottaa yritykselle järin suurta menestystä.</p><p>&nbsp;</p><p><em>(Kirjoitus on julkaistu myös&nbsp;<a href="https://jojalonen.wordpress.com/2016/01/17/puola-ja-perussuomalaiset/">Näkötorni-blogissa</a>. Kirjoittaja on työskennellyt vierailevana tutkijana Varsovan yliopistossa vuosina 2009-2010 ja kirjoittanut &quot;Tygodnik Powszechny&quot; - ja &quot;Mówią Wieki&quot; -lehdille.)</em></p>     

 

Kansainvälisessä politiikassa tapahtuu aika ajoin muutoksia, jotka vaikuttavat myös Suomen asemaan. Näissä tilanteissa kansalaisemme ovat tottuneet odottamaan omalta poliittiselta johdoltaan, etenkin maan ulkoministeriltä, vastauksia ja arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Koska ulkoministerin salkkua on yleensä pidetty verraten tärkeänä, ovat viranhaltijat tavallisesti omanneet riittävästi kykyjä selviytyäkseen tästä tehtävästään vähintään tyydyttävästi. Kompasteluistaan huolimatta Alexander Stubb pysyi kohtalaisen hyvin tilanteen tasalla Libyan vallankumouksen aikana, ja Erkki Tuomioja suoriutui varsin tyylipuhtaasti Ukrainan kriisin seurannasta.

Viime aikojen eräs merkittävä muutos Euroopan mannermaan politiikassa, millä on niin ikään vaikutuksensa Suomenkin asemaan, on ollut kansallismielisen populismin siivittämä muutos kohti autoritaarisempaa hallintoa ja yhteiskuntaa. Unkarin tilanne on jo pitkäänherättänyt huolta Suomessa, ja viime aikoina valokeilaan on noussut Puola. Puolan tilanne tosin poikkeaa Unkarista sikäli, että maassa vallitseva poliittinen polarisaatio on erilainen. Unkarissa sikäläinen konservatiivipuolue Fidesz nousi valtaan päihitettyään talouskriisin myötä epäsuosioon joutuneet sosialistit, minkä jälkeen puolue on kyennyt hallitsemaan Unkaria lähes yksinvaltaisesti. Puolassa sen sijaan on vuoden 2005 vaaleista asti vallinnut suhteellisen tasavahva vastakkainasettelu kahden oikeistopuolueen, Kansalaisforumin ja Laki ja Oikeus -puolueen välillä, joista jälkimmäinen on nyttemmin hallitusvastuussa.

Tomasz Oryński on V4Revue-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa selostanut Puolan poliittisen tilanteen kehittymistä viime vuosien aikana. Marraskuun vaalien jälkeisissä tapahtumissa on kyse paljolti vuonna 2007 valtansa menettäneen ex-pääministeri Jarosław Kaczyńskin kostosta. Kuluneiden vuosien aikana Laki ja Oikeus on rakentanut oman paranoidin poliittisen narratiivinsa, jolla on tukenaan Radio Maryjan ja Gazeta Polska Codziennie -sanomalehden edustama vaihtoehtoinen mediakoneisto. Kuvio muistuttaa verkostoa, jota Laki ja Oikeus -puolueen sisarpuolueena tunnetut perussuomalaiset ovat pyrkineet rakentamaan Suomessa, ja puolueiden retoriikassakin on yhtäläisyyksiä. Timo Soini voi tulevaisuudessa haastella puolalaisen virkaveljensä Witold Wasczykowskin kanssa kulttuurimarxilaisuuden vaaroista.

Presidenttiveljensä Lechin menehdyttyä Smolenskin lentoturmassa on Jarosław Kaczyński hakenut määrätietoisesti revanssia Puolan kulttuurisodassa ja politiikassa, mihin vaalivoitto on nyt tarjonnut kelpo tilaisuuden. Perustuslakituomioistuimen kaltaisen instituution valikoituminen hallituksen toimien kohteeksi ei ole Laki ja Oikeus -puolueen historiassa mitään uutta. Vuoden 2005 jälkeisen “moraalisen vallankumouksen” aikana ensimmäinen Kaczyńskin hallituksen toimenpide oli tasa-arvovaltuutetun tehtävän lakkauttaminen, koska se nähtiin haitalliseksi puolalaisten naisten velvollisuuksien kannalta.

Koska Puola sijaitsee Itämeren alueella ja on keskeinen EU- ja NATO-maa, on maan valtiollisten olojen kehityksellä hyvin paljon merkitystä myös Suomen kannalta. Vaikka Puolan tilannetta onkin verrattu Unkariin, niin maassa vallitseva jyrkkä poliittinen polarisaatio tasavahvojen kilpakumppanien välillä tuo huolestuttavalla tavalla enemmänkin mieleen Ukrainan. Laki ja Oikeus -puolueen hegemonia-asema ei ole mitenkään ehdoton, ja toisin kuin Unkarissa, puolueella ei ole mahdollisuuksia lujittaa asemaansa säätämällä vaalipiirien rajoja uudestaan. Puolassa ei ole käytössä Unkarin yhden hengen vaalipiirejä, ja historiallisista syistä Puolan poliittiseen polarisaatioon yhdistyy myös maantieteellinen polarisaatio toisaalta Preussin, toisaalta Venäjän ja Itävallan alaisuuteen kuuluneiden alueiden välillä. Unkarin kaltaisen autoritaarisen hallinnon pystyttäminen ei siis ole mitenkään ennaltamäärätty lopputulos, mutta poliittisen tilanteen pysyvä kärjistyminen voi sellaisenaan olla muuten kohtalokasta, etenkin kun molemmat osapuolet ovat selvästi valmiita pelaamaan kovin panoksin.

Puolan hallituksen puuttumisesta oikeuslaitokseen ja mediaan on jo nyt nähty esimerkkejä. Tässä on syytä kuitenkin muistaa, että Puolassa on vahva poliittisten protestien perinne, eikä vähemmistömielipiteen merkitystä idealistisesti vaalinut puolalainen kansalaisyhteiskunta ole koskaan katsonut hyvällä pyrkimystä yksinvaltiuteen. On siis varsin turvallinen veikkaus, että istuvan hallituksen toimet tulevat aiheuttamaan maassa jatkuvaa poliittista kuohuntaa. Tällä taas on vääjäämättä vaikutuksensa moniin asioihin. Kyse ei ole niinkään “eurooppalaisista arvoista” vaan poliittisesta epävakaudesta ja jatkuvista kriiseistä eräässä Atlantin liiton ja Euroopan Unionin merkittävimmässä valtiossa, tilanteessa jossa itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jo muutenkin huolestuttava. Nämä ovat käytännön asioita. Koska Puolan armeija on Euroopan ensi suoja Venäjää vastaan, niin asialla on vaikutuksensa myös keskusteluun Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, joka melko varmasti käynnistyy taas uudestaan jossain vaiheessa.

Tämän kaiken olisi Suomen ulkoministeri voinut kertoa maamme kansalaisille, mutta minkäänlaista ennustetta tai tasapuolista arviota Puolan tilanteesta ei ole tältä taholta saatu. Sen sijaan ulkoministeri Timo Soinilla on ollut kiire kohentaa mainettaan EU-vastaisena populistina ja moitiskella EU-komissiota Puolaan kohdistetusta valvontamenettelystä. Soinin osoittama sympatia ja tuki perussuomalaisten puolalaiselle sisarpuolueelle ei tietysti ole mitenkään tavatonta, ja samalla tavoin Juha Sipilä on keskustan puheenjohtajana aikoinaan lähettänyt terveisensä presidentti Obamalle. Ulkoministerin tehtävä asettaa Soinille kuitenkin ensisijaisesti velvoitteen tarkastella Puolan tilannetta laajemmasta näkökulmasta ja huomioida myös maan poliittisen kehityksen ongelmakohdat. Tällä kertaa näin ei ole tehty, vaan Soini on päättänyt laiminlyödä tehtävänsä ja uhrata ulkoministerin asemansa yksisilmäisesti vain hurmokselliselle puoluehengelle. Oma surkuhupaisuutensa on perussuomalaisen puolueen europarlamentaarikko Halla-ahon kommentissa siitä, miten Puolan hallituksen arvostelu on “vasemmalle värittynyttä”. Lausahdus palauttaa mieleen ne ajat, jolloin toisen laidan poliitikot olivat kärkkäästi julistamassa Puolan hallituksen arvostelun erheelliseksi, koska se oli oikeistolaista. Perussuomalaisen puolueen ulkopoliittinen osaaminen on siis vahvoissa käsissä.

Soinin päätös lähteä puoluepolitikoimaan ulkoministerin asemastaan juontanee osaltaan perussuomalaisen puolueen romahtaneesta kannatuksesta. Viime vaalikaudella hän ei ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vastaavaan sortunut, vaan kykeni hetkittäin osoittamaan selonteoissaan jopa valtiomiesmäisyyttä. Nyttemmin karu gallup-tilanne pakottaa Soinin hakemaan irtopisteitä asiasta kuin asiasta, minkä lisäksi mukana on myös Soinille ominaisesti henkilökohtainen ulottuvuus. Laki ja Oikeus -puolueen sympatisoiminen on ennen kaikkea osa Soinin teennäisen arvokonservatiiviseen identiteettipolitiikkaan nojaavaa roolipeliä. Nähtäväksi jää, miten hyvin tämä taktiikka puree meikäläiseen äänestäjäkuntaan, mutta ainakaan aiempi esimerkki sitä, miten vasemmistoliitto päätti Arhinmäen johdolla kokeilla sitoutumista Kreikan veljeshallitukseen ei anna aihetta odottaa yritykselle järin suurta menestystä.

 

(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa. Kirjoittaja on työskennellyt vierailevana tutkijana Varsovan yliopistossa vuosina 2009-2010 ja kirjoittanut "Tygodnik Powszechny" - ja "Mówią Wieki" -lehdille.)

]]>
116 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210124-puola-ja-perussuomalaiset#comments Ulkomaat Perussuomalaiset Puola Suomen ulkopolitiikka Sun, 17 Jan 2016 21:44:46 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210124-puola-ja-perussuomalaiset
Huojuva hegemonia http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207454-huojuva-hegemonia <p><img alt="" height="190" src="http://im.mtv.fi/image/5510024/landscape16_9/752/423/e8dc1c1094dde13f34461a7cd3ad851e/Ny/vm-valtiovarainministerio.jpg" width="339" />&nbsp; &nbsp;&nbsp;<img alt="" height="190" src="https://www.kokoomus.fi/wp-content/themes/kokoomus_fi/img/facebook_share_image.png" width="190" /></p><p>&nbsp;</p><p>Viikonvaihteen polttava puheenaihe on ollut valtiovarainministeri Alexander Stubbin sokaistuminen ja lankeaminen hallintarekisteri-projektissaan. Tapausta itseään on käsitelty jo varsin paljon, joten sen yksityiskohtia ei tarvinne erikseen kerrata. Aamulehden hiljan julkistama muistio&nbsp;<a href="http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1195008140067/artikkeli/muistio+hallintarekisterista+vm+halusi+huomion+pois+omistustiedoista+ja+valikoi+toimittajia.html">valtiovarainministeriön medianhallinnasta</a>&nbsp;antaa vaikutelman muustakin kuin tavanomaisesta strategisesta viestinnästä, etenkin kun pitää mielessä&nbsp;<a href="http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1445441674240.html">tiedotustilaisuudessa yksittäiselle kriittiselle toimittajalle langetetun porttikiellon</a>. Tässä valossa valtiovarainministerin&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/oppositio_kimmastui_stubbille_hallintarekisterikommenteista__asema_vaakalaudalla/8489098">nyttemmin surullisenkuuluisaksi tullut erhe 90% ja 10% kannatuksen välillä</a>&nbsp;ei näytä enää niinkään harmittomalta kömmähdykseltä kuin orwellilaiselta yritykseltä selittää todellisuus peilikuvakseen.</p><p>Miksi valtiovarainministeri Stubb sitten on toiminut kuvatulla tavalla? Tampereella vaikuttava vasemmistoliiton aktiivi Tatu Ahponen&nbsp;<a href="https://www.facebook.com/tatuinenglish/posts/506284369532595">on huomauttanut</a>, että kyse on pitemmästä kehityskulusta, jossa hallinto ei enää niinkään nojaa käytettävissä olevaan tietoon, vaan päinvastoin tosiasiat muokataan tarpeen vaatiessa omaan poliittiseen narratiiviin sopivaksi. Tässä on paljon perää, ja tämä menettelytapa muuttuu sitäkin ymmärrettävämmäksi kun pitää mielessä kokoomuksen erityisen aseman suomalaisessa politiikassa. Puolueella on ollut&nbsp;<a href="https://jojalonen.wordpress.com/2014/04/05/kataisen-tasavalta/">Jyrki Kataisen päivistä alkaen</a>&nbsp;enemmän tai vähemmän katkeamaton hegemonia Suomen valtiollisessa elämässä, mutta samalla puolueessa on tiedostettu, että kokomus nauttii tästä asemastaan lainatulla ajalla.</p><p>Kokoomuksen etuoikeutettu asema ja sen myötä hankittu hegemonia ei ole 2000-luvulla perustunut enemmistöasemaan, vaan kyvykkääseen valtapeliin. Vaalimenestyksen ei tarvitse kokoomukselle koskaan olla mitenkään ehdoton, sillä kokoomuksen kannalta kyse on enemmänkin eräänlaisesta nurkanvaltauksesta. Puolue on itse asiassa menettänyt äänestäjiä jo kaksissa vaaleissa, mutta onnistunut molemmilla kerroilla selviytymään kärkisijalle tai kärjen tuntumaan, varmistaen täten paikkansa hallituskoalitiossa. Kahdeksan vuoden ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että onni ei ole myötä ikuisesti. Tämän vuoksi jokainen mahdollisuus valtaan on käytetty perinpohjaisesti hyväksi.</p><p>Vaaleissa suoritetun nurkanvaltauksen jälkeen kysymys on ollut ennen muuta hallitusneuvotteluista, ja sen pelin kokoomus on osannut. Taidokkaat kompromissit, näppärästi hankitut ministerinsalkut ja varsinkin&nbsp;<a href="http://aikalainen.uta.fi/2014/12/09/valtaeliitti-kannattaa-kokoomusta/">taustatukea tarjoava kohtuullinen suosio joukkotiedotusvälineissä</a>&nbsp;ovat aina olleet avainasemassa. Sen jälkeen, kun valta on saatu, sitä on myös käytetty, määrätietoisesti ja tiukassa aikataulussa. Puolueen tavoite on aina ollut toteuttaa niin paljon ideologiansa mukaista politiikkaa kuin neljässä vuodessa on vain mahdollista. Kohteina ovat olleet suomalaisen hyvinvointi- ja konsensusyhteiskunnan keskeiset instituutiot;&nbsp;<a href="http://areena.yle.fi/1-1301672">koululaitos</a>,&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1445916050965">yliopistot</a>,&nbsp;<a href="http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/virkkunen-kuntauudistus-vasta-alkusoittoa/554563/">aluehallinto</a>,&nbsp;<a href="http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/kyselytunti%20zyskowicz-40741">ay-liike</a>&nbsp;ja viimeisenä nähtävästi myös&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1446876151367">terveydenhoito</a>. Kuten taannoinen hallituskriisi osoitti, kokoomus on ainutlaatuisella tavalla kyennyt saamaan tahtonsa läpi ehdottomissa kärkitavoitteissaan silloinkin kun puolue on näennäisesti joutunut luopumaan jostain.</p><p>Suorasukaisimmissa uudistuksissa &nbsp;kokoomuksen&nbsp;<em>modus operandi</em>&nbsp;on ajaa suunnitellut muutokset läpi pikaisesti, siten että ne esitellään julkisuudessa ainoina oikeina ja ainoina pragmaattisina vaihtoehtoina. Muutokset pyritään toteuttamaan myös mielellään mahdollisimman peruuttamattomina. Tavoite on itsestäänselvä: suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden purkaminen ja muovaaminen uudestaan kokoomuksen ideologiaa vastaavaan suuntaan. Tässä ei voi liiaksi korostaa sitä, että kokoomus ei ollut aikoinaan osallinen siinä konsensuksessa, josta suomalainen sopimusyhteiskunta sai alkunsa, joten sen purkaminen on puolueelle historiallinen tehtävä. Askeleet otetaan yksi kerrallaan keskeisillä sektoreilla, mutta koska aikaa on aina vain neljä vuotta kerrallaan ja puolueen hegemonia on lunastettu pelin politiikalla, ne ovat nopeita harppauksia.</p><p>Toisinaan näissä askeleissa kompastellaan, ja näin on käynyt myös nyt. Valtiovarainministeri Stubbin toiminnassa ei ole kyse vain &quot;debatin tuoksinassa&quot; tapahtuneista yksittäisen ministerin pikku erehdyksistä, saati sitten&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/vmn_viestintajohtaja_kohuttu_viestintasuunnittelu_on_normaalia_toimintaa/8489506">ministeriön normaalista toimintatavasta</a>.&nbsp;Kyse on valtansa lakipisteen saavuttaneen puolueen kiireestä toteuttaa suurta aatteellista suunnitelmaansa hinnalla millä hyvänsä ennen tämän hegemonian vääjäämätöntä iltaruskoa. Hallintarekisteri puolestaan on kokoomukselle mitä suurimmassa määrin keskeinen aatteellinen tavoite, koska sen uskotaan liittyvän kansantalouden kulmakiveksi katsotun yksityisen pääoman vapauteen. Nykyinenkään käytäntö <a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1448688152917">ei tätä vapautta oikeastaan millään tavoin kahlehdi</a>, mutta kuten todettu, kyse onkin ideologiasta.</p><p>Mitään seuraamuksia tapahtuneesta ei tietenkään ole, sillä pääministeri Sipilä on jo lojaalisti antanut tukensa&nbsp;valtiovarainministerilleen. Kolmas hallituspuolue perussuomalaiset on aikoinaan oppositiokautenaan ollut hyvinkin aktiivinen edellyttäessään ministereiltä ehdotonta rehellisyyttä, ja puolue haistoi aikoinaan kärkkäästi veren&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1305555635512">Stefan Wallinin</a>&nbsp;tapauksessa. Tällä erää hallitusvastuuseen nousseen puolueen tärkein tehtävä lienee kuitenkin Timo Soinin ministerieläkkeen varmistaminen, joten mitään vastaavaa draamaa tuskin on siltä suunnalta tiedossa. Hallitus siis jatkaa kuten ennenkin, kolhittuna ja huojuen, mutta edelleenkin tiiviisti yhteen hitsattuna ja suosiotaan suurempaa valtaa käyttäen.<br /><br /><br /><em>(Kirjoitus on julkaistu myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/11/29/huojuva-hegemonia/">Näkötorni-blogissa</a>.)</em></p>     

 

Viikonvaihteen polttava puheenaihe on ollut valtiovarainministeri Alexander Stubbin sokaistuminen ja lankeaminen hallintarekisteri-projektissaan. Tapausta itseään on käsitelty jo varsin paljon, joten sen yksityiskohtia ei tarvinne erikseen kerrata. Aamulehden hiljan julkistama muistio valtiovarainministeriön medianhallinnasta antaa vaikutelman muustakin kuin tavanomaisesta strategisesta viestinnästä, etenkin kun pitää mielessä tiedotustilaisuudessa yksittäiselle kriittiselle toimittajalle langetetun porttikiellon. Tässä valossa valtiovarainministerin nyttemmin surullisenkuuluisaksi tullut erhe 90% ja 10% kannatuksen välillä ei näytä enää niinkään harmittomalta kömmähdykseltä kuin orwellilaiselta yritykseltä selittää todellisuus peilikuvakseen.

Miksi valtiovarainministeri Stubb sitten on toiminut kuvatulla tavalla? Tampereella vaikuttava vasemmistoliiton aktiivi Tatu Ahponen on huomauttanut, että kyse on pitemmästä kehityskulusta, jossa hallinto ei enää niinkään nojaa käytettävissä olevaan tietoon, vaan päinvastoin tosiasiat muokataan tarpeen vaatiessa omaan poliittiseen narratiiviin sopivaksi. Tässä on paljon perää, ja tämä menettelytapa muuttuu sitäkin ymmärrettävämmäksi kun pitää mielessä kokoomuksen erityisen aseman suomalaisessa politiikassa. Puolueella on ollut Jyrki Kataisen päivistä alkaen enemmän tai vähemmän katkeamaton hegemonia Suomen valtiollisessa elämässä, mutta samalla puolueessa on tiedostettu, että kokomus nauttii tästä asemastaan lainatulla ajalla.

Kokoomuksen etuoikeutettu asema ja sen myötä hankittu hegemonia ei ole 2000-luvulla perustunut enemmistöasemaan, vaan kyvykkääseen valtapeliin. Vaalimenestyksen ei tarvitse kokoomukselle koskaan olla mitenkään ehdoton, sillä kokoomuksen kannalta kyse on enemmänkin eräänlaisesta nurkanvaltauksesta. Puolue on itse asiassa menettänyt äänestäjiä jo kaksissa vaaleissa, mutta onnistunut molemmilla kerroilla selviytymään kärkisijalle tai kärjen tuntumaan, varmistaen täten paikkansa hallituskoalitiossa. Kahdeksan vuoden ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että onni ei ole myötä ikuisesti. Tämän vuoksi jokainen mahdollisuus valtaan on käytetty perinpohjaisesti hyväksi.

Vaaleissa suoritetun nurkanvaltauksen jälkeen kysymys on ollut ennen muuta hallitusneuvotteluista, ja sen pelin kokoomus on osannut. Taidokkaat kompromissit, näppärästi hankitut ministerinsalkut ja varsinkin taustatukea tarjoava kohtuullinen suosio joukkotiedotusvälineissä ovat aina olleet avainasemassa. Sen jälkeen, kun valta on saatu, sitä on myös käytetty, määrätietoisesti ja tiukassa aikataulussa. Puolueen tavoite on aina ollut toteuttaa niin paljon ideologiansa mukaista politiikkaa kuin neljässä vuodessa on vain mahdollista. Kohteina ovat olleet suomalaisen hyvinvointi- ja konsensusyhteiskunnan keskeiset instituutiot; koululaitosyliopistotaluehallintoay-liike ja viimeisenä nähtävästi myös terveydenhoito. Kuten taannoinen hallituskriisi osoitti, kokoomus on ainutlaatuisella tavalla kyennyt saamaan tahtonsa läpi ehdottomissa kärkitavoitteissaan silloinkin kun puolue on näennäisesti joutunut luopumaan jostain.

Suorasukaisimmissa uudistuksissa  kokoomuksen modus operandi on ajaa suunnitellut muutokset läpi pikaisesti, siten että ne esitellään julkisuudessa ainoina oikeina ja ainoina pragmaattisina vaihtoehtoina. Muutokset pyritään toteuttamaan myös mielellään mahdollisimman peruuttamattomina. Tavoite on itsestäänselvä: suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden purkaminen ja muovaaminen uudestaan kokoomuksen ideologiaa vastaavaan suuntaan. Tässä ei voi liiaksi korostaa sitä, että kokoomus ei ollut aikoinaan osallinen siinä konsensuksessa, josta suomalainen sopimusyhteiskunta sai alkunsa, joten sen purkaminen on puolueelle historiallinen tehtävä. Askeleet otetaan yksi kerrallaan keskeisillä sektoreilla, mutta koska aikaa on aina vain neljä vuotta kerrallaan ja puolueen hegemonia on lunastettu pelin politiikalla, ne ovat nopeita harppauksia.

Toisinaan näissä askeleissa kompastellaan, ja näin on käynyt myös nyt. Valtiovarainministeri Stubbin toiminnassa ei ole kyse vain "debatin tuoksinassa" tapahtuneista yksittäisen ministerin pikku erehdyksistä, saati sitten ministeriön normaalista toimintatavasta. Kyse on valtansa lakipisteen saavuttaneen puolueen kiireestä toteuttaa suurta aatteellista suunnitelmaansa hinnalla millä hyvänsä ennen tämän hegemonian vääjäämätöntä iltaruskoa. Hallintarekisteri puolestaan on kokoomukselle mitä suurimmassa määrin keskeinen aatteellinen tavoite, koska sen uskotaan liittyvän kansantalouden kulmakiveksi katsotun yksityisen pääoman vapauteen. Nykyinenkään käytäntö ei tätä vapautta oikeastaan millään tavoin kahlehdi, mutta kuten todettu, kyse onkin ideologiasta.

Mitään seuraamuksia tapahtuneesta ei tietenkään ole, sillä pääministeri Sipilä on jo lojaalisti antanut tukensa valtiovarainministerilleen. Kolmas hallituspuolue perussuomalaiset on aikoinaan oppositiokautenaan ollut hyvinkin aktiivinen edellyttäessään ministereiltä ehdotonta rehellisyyttä, ja puolue haistoi aikoinaan kärkkäästi veren Stefan Wallinin tapauksessa. Tällä erää hallitusvastuuseen nousseen puolueen tärkein tehtävä lienee kuitenkin Timo Soinin ministerieläkkeen varmistaminen, joten mitään vastaavaa draamaa tuskin on siltä suunnalta tiedossa. Hallitus siis jatkaa kuten ennenkin, kolhittuna ja huojuen, mutta edelleenkin tiiviisti yhteen hitsattuna ja suosiotaan suurempaa valtaa käyttäen.


(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa.)

]]>
35 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207454-huojuva-hegemonia#comments Kotimaa Alexander Stubb hallintarekisteri Kokoomus Valtiovarainministeriö Sun, 29 Nov 2015 11:45:51 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207454-huojuva-hegemonia
Kotka ja pohjantähti http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203725-kotka-ja-pohjantahti <p><img alt="" height="235" src="https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/736x/13/bb/08/13bb08969020c61c34d66243fc6ebcfb.jpg" width="383" />&nbsp; &nbsp;<img alt="" height="232" src="https://40.media.tumblr.com/tumblr_lp7b6vkqjU1qkdmk3o1_500.jpg" width="232" /></p><p>Siikajokilaaksossa paljastetaan huomenaamulla 1. lokakuuta&nbsp;<a href="http://www.siikkis.fi/etusivu/7551105.html">muistolaatta</a>&nbsp;Ruukin pitäjään toisen maailmansodan aikana internoiduille puolalaisille sotilaille. Muistolaattahanke sai alkunsa kuutisen vuotta sitten&nbsp;<em>Sotavangit ja internoidut</em>&nbsp;-kirjaan laatimastani artikkelista, jonka lyhennetty versio ilmestyi sittemmin&nbsp;<em>Tygodnik Powszechny</em>&nbsp;-viikkolehdessä otsikolla&nbsp;<em>Polarna odyseja</em>. Historiantutkijan ammatissa eräs hienoimmista hetkistä on se, kun saa nähdä oman tutkimuksensa konkretisoituvan siinä selvitettyjen tapahtumien julkisena muistamisena.&nbsp;Sodan aikana Suomeen päätyneiden sotavankien ja internoitujen sotilaiden kohtalot olivat kirjavia ja niitä varjostaa osin ihmisluovutusten synkkä muisto, mutta Ruukin puolalaisten upseerien ja sotilaiden tarina oli kuitenkin erikoinen, kiehtova ja omalla tavallaan myös rohkaiseva ja onnellinen.</p><p>Ruukin internointileirille majoitetut miehet olivat osa puolalaisten sotilaiden diasporaa, joka oli joutunut jättämään kotimaansa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksen seurauksena ja jatkanut sen jälkeen taistelua Ranskan ja Britannian rinnalla. Osa sotilaista oli keväällä 1940 osallistunut Norjan taisteluihin osana länsiliittoutuneiden sotilasretkikuntaa. Narvikissa sotineet puolalaiset olivat kuuluneet&nbsp;prikaatinkenraali <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Zygmunt_Bohusz-Szyszko" target="_blank">Zygmunt Bohusz-Szyszkon</a>&nbsp;komentamaan puolalaiseen &rdquo;erilliseen ylämaalaiseen tarkk&rsquo;ampujaprikaatiin&rdquo; (<em>Samodzielna Brygada Strzelców Podhalańskich</em>), joka oli perustettu Ranskassa kenraali&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/W%C5%82adys%C5%82aw_Sikorski" target="_blank">Władysław Sikorskin</a>&nbsp;johtaman Puolan pakolaishallituksen toimesta. Prikaati oli muiden liittoutuneiden joukkojen tavoin valmistautunut alun perin talvisodan aikana Suomen tueksi tarkoitettuun avustusretkikuntaan. Moskovan rauha teki lopun liittoutuneiden interventioaikeista Suomen ja Neuvostoliiton sodassa, mutta Saksan aloitettua hyökkäyksensä Skandinaviassa sai puolalainen prikaati lähtökäskyn Norjaan. Taistelujen käännyttyä saksalaisten voitoksi osa puolalaisista sotilaista ei ehättänyt brittien evakuointialuksiin, ja ruotsalaisten suljettua rajansa&nbsp;he samoilivat Norjan tunturien halki kohti Kilpisjärveä, siirtyen touko-kesäkuun 1940 aikana rajan yli&nbsp;suojaan Suomeen.</p><p>Varhaiskesän 1940 aikana vastaanotti maailmansodassa yhä virallisesti puolueettomana pysytellyt Suomi kolmisenkymmentä Norjasta saapunutta puolalaista sotilasta. Suomen valtioalueelle saavuttuaan puolalaiset joutuivat internoiduiksi&nbsp;<a href="http://lawofwar.org/hague_v.htm" target="_blank">Haagin vuoden 1907 viidennen yleissopimuksen yhdennessätoista artiklassa</a>&nbsp;puolueettomille maille asetettujen velvoitteiden mukaisesti. Saksan ja Neuvostoliiton miehitettyä Puolan oli sotilaiden palauttaminen kotimaahansa poissuljettu vaihtoehto sekä kansainvälisoikeudellisista että poliittisista syistä, etenkin kun Suomi ylläpiti edelleenkin diplomaattisuhteita Puolan pakolaishallitukseen. Kesäkuun aikana järjestivät suomalaiset sotilasviranomaiset puolalaisille majoituksen silloisen Paavolan kunnan alueelta Raahen lähistöltä.</p><p>Pakolaisten hoidosta vastasivat vapaaehtoiset. Sotilasviranomaisten kirjoittamilla henkilöllisyystodistuksilla varustettujen puolalaisten sijoituksen käytännön järjestelyt lankesivat paikallisen Lotta Svärd -yhdistyksen huoleksi. Internoidut puolalaiset sotilaat asettuivat lottien ohjaamina aluksi Ruukin kylän rukoushuoneelle ja siirtyivät tammikuussa 1941 uusiin tiloihin Siikajokilaakson Metsä OY:n asuntotaloon numero neljä. Viranomaiset kokosivat leirille lisäksi myös Baltian maiden kautta harvakseltaan Suomeen saapuneita puolalaisia sotilaita, joista osa oli saapunut jo syksyllä 1939, osa puolestaan Neuvostoliiton viimeisteltyä Viron, Latvian ja Liettuan miehityksen seuraavana vuonna.</p><p>Ruukkiin kesällä 1940 syntynyt pienimuotoinen puolalaisten sotilaiden internointileiri ei tuottanut Suomen valtiolle käytännössä minkäänlaisia kustannuksia. Leirin ylläpidon aiheuttamista menoista vastasi Puolan Suomen-suurlähetystö, joka oli jatkanut asiainhoitaja&nbsp;<a href="http://www.helsinki.msz.gov.pl/fi/c/MOBILE/ajankohtaiset_asiat/vieraillen_henryk_sokolnickin_sukulaisten_luona">Henryk Sokolnickin</a>&nbsp;johdolla toimintaansa Helsingissä vielä syksyn 1939 jälkeen. Saksalaisten diplomaattisista protesteista huolimatta suurlähettiläs Sokolnicki edusti säännöllisesti kotimaataan Suomen valtiovallan järjestämien vastaanottojen yhteydessä, merkkinä siitä että Suomi tunnusti yhä sekä Puolan valtion olemassaolon että Ranskan tappion jälkeen Lontooseen asettuneen kenraali Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen auktoriteetin&nbsp;<em>de jure</em>.&nbsp;Suurlähettiläs huolehti myös Ruukkiin sijoitettujen maanmiestensä hyvinvoinnista, ja Helsingin edustusto kattoi kaikki leirin kulut sen perustamisesta alkaen.</p><p>Ruukin leirin puolalaisten luottamusmiehenä toimi kapteeni Eugeniusz Tokarski, joka korkea-arvoisimpana upseerina otti vastaan edustaja Sokolnickin toimittamat raha- ja tavaralähetykset sekä suoritti paikan päällä leirin ylläpidosta aiheutuneet maksut. Miesten muonituksesta piti jatkuvasti huolta Lotta Svärd-yhdistys, joka valtiollisen poliisin raportin mukaan huolehti puolalaisten täysihoidosta kolmenkymmenen markan päivittäistä korvausta vastaan. Paikkakunnalle samoihin aikoihin sijoitetun karjalaisen siirtoväen muonitus kevään ja kesän 1940 aikana vaati jo yksinään runsaasti työtä ja varoja, mutta kolmenkymmenen internoidun puolalaisen sotilaan huolehtiminen korvausta vastaan sujuikin Paavolan lotilta lähinnä vain rutiiniluontoisena pikkuasiana mittavampien töiden ohessa. Kommunikaatio puolalaisten kanssa tapahtui saksaksi. Tulkkina toimi opettaja Irja Kyllikki Penttilä, Lotta Svärd -yhdistyksen paikallisosaston johtaja, joka istuu oheisessa Sota-Arkistossa säilyneessä kuvassa pöydän päässä, neljäntenä vasemmalta.</p><p><img alt="" src="http://i913.photobucket.com/albums/ac336/jojalonen/Lots.jpg" /></p><p>Internoidut puolalaiset eivät aiheuttaneet murheita viranomaisille, ja Ruukin asukkaat pitivät puolalaisia kaikin puolin hyväkäytöksisinä ja miellyttävinä ihmisinä. Nimismies Hannila antoi puolalaisista valtiolliselle poliisille peräti kiittävän lausunnon, jossa hän totesi&nbsp;<em>&rdquo;paikallisten pitävän puolalaisista, koska nämä eivät juopottele eivätkä ahdistele naisia&rdquo;</em>. Leirillä oleskellessaan miehet keskittyivätkin paljolti työhön ja opiskeluun. Sotilaille järjestettiin kapteeni Tokarskin toimesta luentoja sotahistoriasta sekä panssarijoukkojen ja ilmavoimien taistelutaktiikasta, siltä varalta, että miehet joskus voisivat poistua leiriltä ja liittyä Puolan pakolaishallituksen Britanniassa kokoamiin joukkoihin.</p><p>Lotta Svärd -järjestö suhtautui internoituihin ulkomaisiin sotilaisiin korostetun velvollisuudentuntoisesti ja vieraanvaraisesti, kohdellen näitä samalla myötämielisyydellä kuin seudulle saapunutta karjalaista siirtoväkeä. Puolalaiset palauttivat kohteliaisuuden ja järjestivät kesällä 1940 kohtalaiseksi yleisömenestykseksi osoittautuneet iltamat, joista saadut 980 markan tulot he luovuttivat Ruukin lotille, toivoen että nämä käytettäisiin edelleen suomalaisten sotainvalidien hyväksi. Jouluna 1940 valmistivat Paavolan lotat yhdessä varustusjaostopäällikkö Hilda Laitisen sekä tätä avustaneiden Helly Dahlin ja Olga Laakon johdolla joululahjoja paitsi paikallisille suomalaisille sotainvalideille ja vähävaraisille reserviläisperheille, myös Ruukkiin majoitetuille puolalaisille. Siikajokilaakson lotat noudattivat puolalaisten kohdalla samaa periaatetta kuin muidenkin vastaavien ryhmien tapauksessa, ja laativat paketit kaikille niille paikkakunnalla asuville, jotka eivät voineet omaisiltaan sellaista saada. Suomalaisten ja puolalaisten sympatia oli molemminpuolista.</p><p>Raporttien mukaan puolalaiset sotilaat pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan, mutta aika ajoin eristäytyneisyys myös rikkoutui. Edellä mainittujen iltamien ohella ottivat leirioloissa tekemisen puutteesta kärsineet puolalaiset innokkaasti osaa toukokuun 1941 Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin. Viidentoista kilometrin marssisuorituksella tuli Ruukin leirin ennätysajaksi tunti 46 minuuttia. Leirin nuorimpiin asukkeihin lukeutunut 20-vuotias Mieczysław Łucejko teki helmikuussa 1941 syystä tai toisesta vierailun Ouluun asustaen hetkellisesti paikallisiin merkkihenkilöihin lukeutuneen lääninsairaalan ylilääkärin Väinö Edvard Nevanlinnan perheen luona. Mahdollisesti vierailu liittyi Łucejkon omiin lääketieteen opintoihin, jotka sota oli keskeyttänyt. Urheilun ja opiskelun merkeissä tapahtuneen kanssakäymisen lisäksi muodostivat eräät sotilaat myös ystävyyssuhteita paikallisten nuorten suomalaisten naisten kanssa. Leirillä ollut Władysław Kohutnicki solmi ompelijattarena toimineen Irene Lappalaisen kanssa ilmeisestikin kohtalaisen läheisen suhteen. Vielä toukokuussa 1941 matkusti 22-vuotias puolalaissotilas tapaamaan suomalaista ystävätärtään tämän muutettua Kuopioon, viipyen tämän luona joitakin päiviä.</p><p>Suomalaisten viranomaisten myöntämien passien turvin saattoivat puolalaiset matkustaa varsin vapaasti kautta maan, ja monet tekivät paikallisten lainaamilla polkupyörillä retkiä aina Raaheen asti. Kapteeni Tokarski puolestaan vieraili säännöllisesti Helsingissä lähetystön asioilla, ja raporttien mukaan myös muut leirin puolalaiset pistäytyivät aika ajoin pääkaupungissa. Lähetystön avustuksella muutamat miehistä siirtyivät jo syksyllä 1940 rajan yli Ruotsin puolelle, mistä he seuraavana keväänä muistivat Ruukin lottia kirjetervehdyksellä, kiittäen näitä vieraanvaraisuudesta. Vaikka viranomaiset katsoivatkin puolalaisten liikkeitä paljolti läpi sormien, ilmeni internoitujen keskuudessa myös pyrkimyksiä matkata Petsamon kautta länteen, mihin suomalaiset eivät suhtautuneet yhtä leppoisasti. Myöhäiskesällä 1940 yritti kaksi leirin asukasta, Władysław Maczernis ja Bolesław Dąbrowski, matkustaa&nbsp;<em>&rdquo;joutilaisuuden ja ikävän valtaamina&rdquo;</em>&nbsp;pohjoiseen Jäämeren-tietä pitkin, mutta jäivät kiinni jo Inarissa ja joutuivat palautetuiksi Ruukin leirille. Maczernis tiedusteli Ruukin nimismiehen kautta sittemmin Inariin unohtamiaan käsineitä, joita sikäläinen vallesmanni ei ollut löytänyt. Dąbrowski puolestaan onnistui kadottamaan reissun aikana kukkaronsa, mutta sai Petsamon-tielle hukkaamansa rahamassin sittemmin takaisin Suomen valtiollisen poliisin suosiollisella avustuksella.</p><p>Petsamoon pyrkineiden puolalaisten tapaus vaikutti ilmeisesti osaltaan viranomaisten marraskuussa 1940 tekemään päätökseen tehostaa puolalaisten tarkkailua. Toinen, painavampi syy oli saman syksyn aikana lisääntynyt saksalaisten joukkojen kauttakulku Pohjois-Suomessa. Päämajan valvontaosasto vaati nyt Ruukin nimismiestä rajoittamaan puolalaisten nauttimia kulkuoikeuksia, jotka olivat suomalaisten sotilasviranomaisten näkemyksen mukaan internoiduille sotilaille suhteettoman laajat. Vaatimuksen taustalla oli selvästi Saksan lisääntynyt diplomaattinen painostus.&nbsp;<a href="http://www.mannerheim.fi/10_ylip/s_kkulku.htm" target="_blank">Kauttakulkusopimuksen</a>&nbsp;solmimisesta lähtien olivat saksalaiset väittäneet Puolan suurlähetystön Helsingissä toimivan länsiliittoutuneiden vakoilukeskuksena &ndash; syytösten kohteena oli etenkin sotilasattašea, everstiluutnantti Władysław Łoś &ndash; joten vastaavien epäilysten ulottuminen myös kauttakulkureitin läheisyydessä oleskelleihin internoituihin puolalaisiin sotilaisiin oli ollut odotettavissa. Myös Suomen valtiollinen poliisi oli ilmaissut huolensa siitä, että kahden keskinäisissä vihollisuuksissa olevan maan sotilaiden kohtaaminen saattaisi aiheuttaa ei-toivottuja järjestyshäiriöitä. Nimismies Hannila välitti puolalaisille Valpon ohjeet välttää oleskelua rautatiealueilla saksalaisten junien kauttakulun aikana, mitä puolalaiset myös tottelivat.</p><p>Kiristetty valvonta ja määräykset herättivät puolalaisissa pelkoa, että suomalaiset saattaisivat luovuttaa heidät saksalaisille. Seurauksena oli kokonaan uusien pakoyritysten sarja, ja neljä puolalaista onnistui pakenemaan leiriltä Lammassaaren kautta maaliskuussa 1941. Muutamien muiden, arkistotiedoissa mainitsemattomiksi jääneiden miesten yritys ylittää Pohjanlahti soutuveneellä päättyi traagisemmin miesten hukkuessa. Puolalaisten pyrkimykset jättää Ruukin leiri saivat ajoittain suorastaan mielikuvituksellisia ulottuvuuksia, ja sotilaat rakensivat jopa lentokoneen, joka ei kuitenkaan noussut ilmaan. Moottoripyörän koneella varustettu ja vahvasta männystä taidokkaasti kasattu kone päätyi sittemmin Ouluun sikäläisen ilmailukerhon hämmästeltäväksi.</p><p>Ajan mittaan puolalaiset katsoivat parhaaksi luopua epätoivoisista yrityksistään, ilmeisesti siinä pelossa, että pienetkin häiriöt saattaisivat tarjota viranomaisille verukkeen luovuttaa internoidut saksalaisten huostaan. Matalampi profiili tuotti tulosta, ja valtiollisen poliisin Oulun osasto totesi keväällä 1941 sekä saksalaisten että suomalaisten sotilasviranomaisten menettäneen mielenkiintonsa leiriä kohtaan. Osasto antoi suosituksen leirin valvonnan säilyttämisestä ennallaan paikallisten poliisiviranomaisten käsissä, ja näin myös tapahtui. Kesäkuussa 1941 myönsi sisäasiainministeriö kahdellekymmenelle leirillä vielä asustaneelle puolalaiselle viralliset oleskeluluvat.</p><p>Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941 lisääntyi Berliinin painostus Suomea kohtaan ratkaisevasti, ja myös Puolan Helsingin-lähetystön jatkuva toiminta kävi nyt ylivoimaiseksi. Kesäkuun 25. päivänä, kolme päivää Saksan-Neuvostoliiton sodan syttymisen jälkeen ja päivää ennen Suomen virallista liittymistä vihollisuuksiin antoi Suomen ulkoministeriö presidentti Rytin hyväksymänä määräyksen Puolan suurlähetystön evakuoinnista. Lopputulos oli, että Suomi katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolan pakolaishallitukseen Saksan toivomuksesta, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain vakavista varoituksista huolimatta. Seuraavan kahden päivän kuluessa suurlähettiläs Sokolnicki ja sotilasasiamies Łoś siirtyivät Tukholmaan. Sokolnicki jätti Suomen hallitukselle katkeran ja pettyneen nootin, mutta ilmeisesti hänelle ei jäänyt huonoa muistoa Suomesta. Sodan jälkeen suurlähettiläs palasi takaisin Suomeen ja vietti lopun elämäänsä Helsingissä mieluummin kuin palasi kommunistihallinnon valtaan joutuneeseen kotimaahansa.</p><p>Kesä-heinäkuussa 1941&nbsp;noudattivat Ruukin leirin puolalaiset suurlähetystön henkilökunnan esimerkkiä ja suoriutuivat oleskelulupiensa turvin vapaasti matkustaneina Tornionjoen länsirannalle. Suomalaiset viranomaiset eivät rajaloikkauksesta enää jaksaneet piitata, vaan olivat nähtävästi lähinnä vain helpottuneita päästessään eroon sotilaista, joiden jatkuva läsnäolo maassa olisi uudessa poliittisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa vain hankaluuksia.Ruotsalaiset sijoittivat Suomesta saapuneet puolalaiset Hammarbyn internointileirille, jonka arkistot sisältävät puutteellisuudestaan huolimatta kaikki Ruukin leirin puolalaisten nimet. Enin osa on merkitty ruotsalaiselle leirille saapuneiksi 25. heinäkuuta 1941, poislukien yksi, joka on syystä tai toisesta saapunut vasta syyskuussa.</p><p>Muutamat Siikajokilaaksossa vuosina 1940-1941 paikallisten asukkaiden vieraanvaraisuudesta nauttineista puolalaisista sotilaista onnistuivat siirtymään Ruotsista edelleen länteen. Hammarbyn leirin asiakirjojen mukaan sotamiehet Albin Kozakiewicz, Bogdan Krahelski ja Władysław Czurak matkustivat Isoon-Britanniaan vuosien 1941-1942 aikana. Mahdollisesti miehet liittyivät jälleen lännessä koottuihin Puolan asevoimiin, jotka seuraavien vuosien aikana osallistuivat muun muassa&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Polish_cemetery_at_Monte_Cassino" target="_blank">Monte Cassinon</a>,&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Falaise_pocket" target="_blank">Falaisen</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Operation_Market_Garden#Polish_paratroopers_enter_the_battle" target="_blank">Arnhemin</a>&nbsp;taisteluihin. Ruukin leirillä oleskelleista vain yhden henkilön myöhemmät vaiheet ovat täysin varmat. Alun perin Latvian ja Viron kautta Suomeen jo syksyllä 1939 saapunut ja Ruukkiin yhdessä Norjasta saapuneiden sotilaiden kanssa internoitu&nbsp;<a href="http://pl.wikipedia.org/wiki/Andrzej_Prus-Bogus%C5%82awski" target="_blank">Andrzej Bogusławski</a>&nbsp;siirtyi Tornionjoen ylitse Ruotsiin kesällä 1941 ja onnistui lentämään edelleen Skotlantiin. Isoon-Britanniaan selviydyttyään Bogusławski liittyi aluksi kenraalimajuri Stanisław Maczekin puolalaisiin panssarijoukkoihin ja siirtyi sittemmin brittien salaisen palvelun ja eurooppalaisten vastarintaliikkeiden linkkinä toimineen SOE:n (<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Special_Operations_Executive" target="_blank"><em>Special Operations Executive</em></a>) palvelukseen. Tiedustelujärjestön kuuluisuutta saaneet puolalaiset asiamiehet tunnettiin nimellä&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Cichociemni" target="_blank"><em>&rdquo;cichociemni&rdquo;</em></a>, &rdquo;synkät ja hiljaiset&rdquo;.</p><p>Muiden puolalaisten agenttien tavoin myös Bogusławski palasi vielä sodan kestäessä kotimaahansa liittyäkseen neuvonantajana Puolan vastarintaliikkeeseen.&nbsp;Koodinimeä &rdquo;Pancerz&rdquo; käyttänyt Bogusławski otti toukokuussa 1944 osaa vastarintaoperaatioihin Lublinin alueella ansaiten&nbsp;<em>Virtuti Militari</em>-ansioristin, Puolan korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen. &nbsp;Rauhan tultua Bogusławski työskenteli radio- ja televisiotoimittajana Varsovassa ja Lublinissa, mutta jätti kotimaansa toistamiseen ja pakeni Ranskaan kenraali Wojciech Jaruzelskin julistettua sotatilan 1981. Vaiherikasta elämää viettäneen, lokakuussa 2006 kuolleen Bogusławskin kirjalliseen tuotantoon sisältyvät myös hänen muistelmansa Ruukin leirillä vietetystä ajasta, jotka on julkaistu otsikolla&nbsp;<em>&rdquo;Pod Gwiazdą Polarną&rdquo;</em>&nbsp;- &rdquo;Pohjantähden alla&rdquo;.</p><p>Sodan jälkeen henkiin jääneet puolalaiset sotilaat joko palasivat tavalla tai toisella kotimaahansa tai päättivät liittoutuneiden riveissä palvelleina rintamamiehinä hankkimansa statuksen turvin pysytellä rautaesiripun länsipuolella. Puolalaisille sotilaille oleskelu Suomessa oli merkinnyt yhtä seisahduskohtaa kautta Euroopan ulottuneessa taipaleessa, joka oli vienyt heidät valloitetusta kotimaastaan Unkarin, Romanian ja Jugoslavian kautta Ranskaan ja Isoon-Britanniaan sekä lopulta Norjan taisteluihin. Maailmansodan pyörteiden heittelemät puolalaiset sotilaat olivat saaneet hetkellisesti puolueettomasta Suomesta lyhyen ja tervetulleen leposijan, josta he saattoivat jatkaa matkaansa eteenpäin taistellakseen vielä uudelleen isänmaansa puolesta. Toisin kuin Katynin teloituskammioissa surmatut maanmiehensä, Ruukin leirin puolalaiset saivat osakseen suopeaa kohtelua ja toisen mahdollisuuden. Sikälikin heidän tarinansa on vähintään yhden muistolaatan arvoinen. Siikajokilaaksossa sijainneen leirin tarinassa oli&nbsp;surullisetkin hetkensä, mutta ennen muuta se oli kertomus myös sodan oloissa säilyneestä inhimillisyydestä ja hyvästä tahdosta, joka ei tuntenut kansallisuusrajoja.</p><p>&nbsp;</p><p><img alt="" height="297" src="http://kolo-naleczow.w.interia.pl/obraz/order.jpg" width="225" />&nbsp; &nbsp; &nbsp;<img alt="" height="337" src="https://polishmilitary.files.wordpress.com/2010/11/cichociemni1.gif" width="120" /></p><p>&nbsp;</p><p><em>(Teksti on pääosin mukaelma&nbsp;<a href="http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&amp;t=2897">Agricola-forumilla aiemmin ilmestyneestä kirjoituksesta</a>&nbsp;ja on luettavissa myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/09/29/kotka-ja-pohjantahti/">Näkötorni-blogista</a>.)</em></p><p>&nbsp;</p><p><strong>Lähdeluettelo</strong></p><p><em>Arkistolähteet</em></p><p>Kansallisarkisto (KA)</p><p>- Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkisto (EK-Valpo)</p><p>Oulun Maakunta-Arkisto (OMA)</p><p>- Paavolan nimismiespiirin arkisto</p><p>Riksarkivet, Stockholm (RA)</p><p>- Statens utlänningskommissions arkiv</p><p>Sota-Arkisto (SArk)</p><p>- Lotta Svärd-järjestön arkisto</p><p>&nbsp;</p><p><em>Lähde- ja tutkimuskirjallisuus</em></p><p>Bogusławski, Andrzej,<em>&nbsp;Pod Gwiazdą Polarną; Polacy w Finlandii 1939-1941</em>, Typografika, Warszawa-Paryż 1997.</p><p>Jalonen, Jussi, &lsquo;Valkea kotka, avoin lintuhäkki; Ruukin leirin internoidut puolalaiset sotilaat 1940&ndash;1941&rsquo;, teoksessa&nbsp;<em>Sotavangit ja internoidut</em>, Kansallisarkiston artikkelikirja, toimittanut Lars Westerlund, Helsinki 2008, s. 398<em>&ndash;</em>414.</p><p><em>Kun isänmaa kutsui; Paavola-Revonlahti</em>, Sotainvalidien Veljesliiton Paavolan-Revonlahden osasto ry, Paavolan Sotaveteraanit ry, Revonlahden Rintamamiesveteraanit ry, KL-Paino, Ylivieska 1994.</p><p>Petramaa, A.,&nbsp;<em>Sotavangit</em>, Sotahistoriallisen Tutkimuslaitoksen tutkimus, 1951.</p><p>Pullat, Raimo,&nbsp;<em>Suomi ja Puola; suhteita yli Itämeren 1917-1941</em>, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.</p><p>Helge Seppälä,&nbsp;<em>Asemasodasta katkeraan rauhaan</em>, Orient Express, Helsinki 1991.</p><p><em>The Baltic and the Outbreak of the Second World War</em>, edited by John Hiden &amp; Thomas Lane, Department of European Studies, University of Bradford, Cambridge University Press 1992.</p><p>Vilmusenaho, Risto &amp; Tervakangas Kyllikki,&nbsp;<em>Siikajokilaakson historia II: 1860-1960</em>, Siikajokilaakson paikallishistoriatoimikunta, Oulu 1984.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>    

Siikajokilaaksossa paljastetaan huomenaamulla 1. lokakuuta muistolaatta Ruukin pitäjään toisen maailmansodan aikana internoiduille puolalaisille sotilaille. Muistolaattahanke sai alkunsa kuutisen vuotta sitten Sotavangit ja internoidut -kirjaan laatimastani artikkelista, jonka lyhennetty versio ilmestyi sittemmin Tygodnik Powszechny -viikkolehdessä otsikolla Polarna odyseja. Historiantutkijan ammatissa eräs hienoimmista hetkistä on se, kun saa nähdä oman tutkimuksensa konkretisoituvan siinä selvitettyjen tapahtumien julkisena muistamisena. Sodan aikana Suomeen päätyneiden sotavankien ja internoitujen sotilaiden kohtalot olivat kirjavia ja niitä varjostaa osin ihmisluovutusten synkkä muisto, mutta Ruukin puolalaisten upseerien ja sotilaiden tarina oli kuitenkin erikoinen, kiehtova ja omalla tavallaan myös rohkaiseva ja onnellinen.

Ruukin internointileirille majoitetut miehet olivat osa puolalaisten sotilaiden diasporaa, joka oli joutunut jättämään kotimaansa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksen seurauksena ja jatkanut sen jälkeen taistelua Ranskan ja Britannian rinnalla. Osa sotilaista oli keväällä 1940 osallistunut Norjan taisteluihin osana länsiliittoutuneiden sotilasretkikuntaa. Narvikissa sotineet puolalaiset olivat kuuluneet prikaatinkenraali Zygmunt Bohusz-Szyszkon komentamaan puolalaiseen ”erilliseen ylämaalaiseen tarkk’ampujaprikaatiin” (Samodzielna Brygada Strzelców Podhalańskich), joka oli perustettu Ranskassa kenraali Władysław Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen toimesta. Prikaati oli muiden liittoutuneiden joukkojen tavoin valmistautunut alun perin talvisodan aikana Suomen tueksi tarkoitettuun avustusretkikuntaan. Moskovan rauha teki lopun liittoutuneiden interventioaikeista Suomen ja Neuvostoliiton sodassa, mutta Saksan aloitettua hyökkäyksensä Skandinaviassa sai puolalainen prikaati lähtökäskyn Norjaan. Taistelujen käännyttyä saksalaisten voitoksi osa puolalaisista sotilaista ei ehättänyt brittien evakuointialuksiin, ja ruotsalaisten suljettua rajansa he samoilivat Norjan tunturien halki kohti Kilpisjärveä, siirtyen touko-kesäkuun 1940 aikana rajan yli suojaan Suomeen.

Varhaiskesän 1940 aikana vastaanotti maailmansodassa yhä virallisesti puolueettomana pysytellyt Suomi kolmisenkymmentä Norjasta saapunutta puolalaista sotilasta. Suomen valtioalueelle saavuttuaan puolalaiset joutuivat internoiduiksi Haagin vuoden 1907 viidennen yleissopimuksen yhdennessätoista artiklassa puolueettomille maille asetettujen velvoitteiden mukaisesti. Saksan ja Neuvostoliiton miehitettyä Puolan oli sotilaiden palauttaminen kotimaahansa poissuljettu vaihtoehto sekä kansainvälisoikeudellisista että poliittisista syistä, etenkin kun Suomi ylläpiti edelleenkin diplomaattisuhteita Puolan pakolaishallitukseen. Kesäkuun aikana järjestivät suomalaiset sotilasviranomaiset puolalaisille majoituksen silloisen Paavolan kunnan alueelta Raahen lähistöltä.

Pakolaisten hoidosta vastasivat vapaaehtoiset. Sotilasviranomaisten kirjoittamilla henkilöllisyystodistuksilla varustettujen puolalaisten sijoituksen käytännön järjestelyt lankesivat paikallisen Lotta Svärd -yhdistyksen huoleksi. Internoidut puolalaiset sotilaat asettuivat lottien ohjaamina aluksi Ruukin kylän rukoushuoneelle ja siirtyivät tammikuussa 1941 uusiin tiloihin Siikajokilaakson Metsä OY:n asuntotaloon numero neljä. Viranomaiset kokosivat leirille lisäksi myös Baltian maiden kautta harvakseltaan Suomeen saapuneita puolalaisia sotilaita, joista osa oli saapunut jo syksyllä 1939, osa puolestaan Neuvostoliiton viimeisteltyä Viron, Latvian ja Liettuan miehityksen seuraavana vuonna.

Ruukkiin kesällä 1940 syntynyt pienimuotoinen puolalaisten sotilaiden internointileiri ei tuottanut Suomen valtiolle käytännössä minkäänlaisia kustannuksia. Leirin ylläpidon aiheuttamista menoista vastasi Puolan Suomen-suurlähetystö, joka oli jatkanut asiainhoitaja Henryk Sokolnickin johdolla toimintaansa Helsingissä vielä syksyn 1939 jälkeen. Saksalaisten diplomaattisista protesteista huolimatta suurlähettiläs Sokolnicki edusti säännöllisesti kotimaataan Suomen valtiovallan järjestämien vastaanottojen yhteydessä, merkkinä siitä että Suomi tunnusti yhä sekä Puolan valtion olemassaolon että Ranskan tappion jälkeen Lontooseen asettuneen kenraali Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen auktoriteetin de jure. Suurlähettiläs huolehti myös Ruukkiin sijoitettujen maanmiestensä hyvinvoinnista, ja Helsingin edustusto kattoi kaikki leirin kulut sen perustamisesta alkaen.

Ruukin leirin puolalaisten luottamusmiehenä toimi kapteeni Eugeniusz Tokarski, joka korkea-arvoisimpana upseerina otti vastaan edustaja Sokolnickin toimittamat raha- ja tavaralähetykset sekä suoritti paikan päällä leirin ylläpidosta aiheutuneet maksut. Miesten muonituksesta piti jatkuvasti huolta Lotta Svärd-yhdistys, joka valtiollisen poliisin raportin mukaan huolehti puolalaisten täysihoidosta kolmenkymmenen markan päivittäistä korvausta vastaan. Paikkakunnalle samoihin aikoihin sijoitetun karjalaisen siirtoväen muonitus kevään ja kesän 1940 aikana vaati jo yksinään runsaasti työtä ja varoja, mutta kolmenkymmenen internoidun puolalaisen sotilaan huolehtiminen korvausta vastaan sujuikin Paavolan lotilta lähinnä vain rutiiniluontoisena pikkuasiana mittavampien töiden ohessa. Kommunikaatio puolalaisten kanssa tapahtui saksaksi. Tulkkina toimi opettaja Irja Kyllikki Penttilä, Lotta Svärd -yhdistyksen paikallisosaston johtaja, joka istuu oheisessa Sota-Arkistossa säilyneessä kuvassa pöydän päässä, neljäntenä vasemmalta.

Internoidut puolalaiset eivät aiheuttaneet murheita viranomaisille, ja Ruukin asukkaat pitivät puolalaisia kaikin puolin hyväkäytöksisinä ja miellyttävinä ihmisinä. Nimismies Hannila antoi puolalaisista valtiolliselle poliisille peräti kiittävän lausunnon, jossa hän totesi ”paikallisten pitävän puolalaisista, koska nämä eivät juopottele eivätkä ahdistele naisia”. Leirillä oleskellessaan miehet keskittyivätkin paljolti työhön ja opiskeluun. Sotilaille järjestettiin kapteeni Tokarskin toimesta luentoja sotahistoriasta sekä panssarijoukkojen ja ilmavoimien taistelutaktiikasta, siltä varalta, että miehet joskus voisivat poistua leiriltä ja liittyä Puolan pakolaishallituksen Britanniassa kokoamiin joukkoihin.

Lotta Svärd -järjestö suhtautui internoituihin ulkomaisiin sotilaisiin korostetun velvollisuudentuntoisesti ja vieraanvaraisesti, kohdellen näitä samalla myötämielisyydellä kuin seudulle saapunutta karjalaista siirtoväkeä. Puolalaiset palauttivat kohteliaisuuden ja järjestivät kesällä 1940 kohtalaiseksi yleisömenestykseksi osoittautuneet iltamat, joista saadut 980 markan tulot he luovuttivat Ruukin lotille, toivoen että nämä käytettäisiin edelleen suomalaisten sotainvalidien hyväksi. Jouluna 1940 valmistivat Paavolan lotat yhdessä varustusjaostopäällikkö Hilda Laitisen sekä tätä avustaneiden Helly Dahlin ja Olga Laakon johdolla joululahjoja paitsi paikallisille suomalaisille sotainvalideille ja vähävaraisille reserviläisperheille, myös Ruukkiin majoitetuille puolalaisille. Siikajokilaakson lotat noudattivat puolalaisten kohdalla samaa periaatetta kuin muidenkin vastaavien ryhmien tapauksessa, ja laativat paketit kaikille niille paikkakunnalla asuville, jotka eivät voineet omaisiltaan sellaista saada. Suomalaisten ja puolalaisten sympatia oli molemminpuolista.

Raporttien mukaan puolalaiset sotilaat pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan, mutta aika ajoin eristäytyneisyys myös rikkoutui. Edellä mainittujen iltamien ohella ottivat leirioloissa tekemisen puutteesta kärsineet puolalaiset innokkaasti osaa toukokuun 1941 Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin. Viidentoista kilometrin marssisuorituksella tuli Ruukin leirin ennätysajaksi tunti 46 minuuttia. Leirin nuorimpiin asukkeihin lukeutunut 20-vuotias Mieczysław Łucejko teki helmikuussa 1941 syystä tai toisesta vierailun Ouluun asustaen hetkellisesti paikallisiin merkkihenkilöihin lukeutuneen lääninsairaalan ylilääkärin Väinö Edvard Nevanlinnan perheen luona. Mahdollisesti vierailu liittyi Łucejkon omiin lääketieteen opintoihin, jotka sota oli keskeyttänyt. Urheilun ja opiskelun merkeissä tapahtuneen kanssakäymisen lisäksi muodostivat eräät sotilaat myös ystävyyssuhteita paikallisten nuorten suomalaisten naisten kanssa. Leirillä ollut Władysław Kohutnicki solmi ompelijattarena toimineen Irene Lappalaisen kanssa ilmeisestikin kohtalaisen läheisen suhteen. Vielä toukokuussa 1941 matkusti 22-vuotias puolalaissotilas tapaamaan suomalaista ystävätärtään tämän muutettua Kuopioon, viipyen tämän luona joitakin päiviä.

Suomalaisten viranomaisten myöntämien passien turvin saattoivat puolalaiset matkustaa varsin vapaasti kautta maan, ja monet tekivät paikallisten lainaamilla polkupyörillä retkiä aina Raaheen asti. Kapteeni Tokarski puolestaan vieraili säännöllisesti Helsingissä lähetystön asioilla, ja raporttien mukaan myös muut leirin puolalaiset pistäytyivät aika ajoin pääkaupungissa. Lähetystön avustuksella muutamat miehistä siirtyivät jo syksyllä 1940 rajan yli Ruotsin puolelle, mistä he seuraavana keväänä muistivat Ruukin lottia kirjetervehdyksellä, kiittäen näitä vieraanvaraisuudesta. Vaikka viranomaiset katsoivatkin puolalaisten liikkeitä paljolti läpi sormien, ilmeni internoitujen keskuudessa myös pyrkimyksiä matkata Petsamon kautta länteen, mihin suomalaiset eivät suhtautuneet yhtä leppoisasti. Myöhäiskesällä 1940 yritti kaksi leirin asukasta, Władysław Maczernis ja Bolesław Dąbrowski, matkustaa ”joutilaisuuden ja ikävän valtaamina” pohjoiseen Jäämeren-tietä pitkin, mutta jäivät kiinni jo Inarissa ja joutuivat palautetuiksi Ruukin leirille. Maczernis tiedusteli Ruukin nimismiehen kautta sittemmin Inariin unohtamiaan käsineitä, joita sikäläinen vallesmanni ei ollut löytänyt. Dąbrowski puolestaan onnistui kadottamaan reissun aikana kukkaronsa, mutta sai Petsamon-tielle hukkaamansa rahamassin sittemmin takaisin Suomen valtiollisen poliisin suosiollisella avustuksella.

Petsamoon pyrkineiden puolalaisten tapaus vaikutti ilmeisesti osaltaan viranomaisten marraskuussa 1940 tekemään päätökseen tehostaa puolalaisten tarkkailua. Toinen, painavampi syy oli saman syksyn aikana lisääntynyt saksalaisten joukkojen kauttakulku Pohjois-Suomessa. Päämajan valvontaosasto vaati nyt Ruukin nimismiestä rajoittamaan puolalaisten nauttimia kulkuoikeuksia, jotka olivat suomalaisten sotilasviranomaisten näkemyksen mukaan internoiduille sotilaille suhteettoman laajat. Vaatimuksen taustalla oli selvästi Saksan lisääntynyt diplomaattinen painostus. Kauttakulkusopimuksen solmimisesta lähtien olivat saksalaiset väittäneet Puolan suurlähetystön Helsingissä toimivan länsiliittoutuneiden vakoilukeskuksena – syytösten kohteena oli etenkin sotilasattašea, everstiluutnantti Władysław Łoś – joten vastaavien epäilysten ulottuminen myös kauttakulkureitin läheisyydessä oleskelleihin internoituihin puolalaisiin sotilaisiin oli ollut odotettavissa. Myös Suomen valtiollinen poliisi oli ilmaissut huolensa siitä, että kahden keskinäisissä vihollisuuksissa olevan maan sotilaiden kohtaaminen saattaisi aiheuttaa ei-toivottuja järjestyshäiriöitä. Nimismies Hannila välitti puolalaisille Valpon ohjeet välttää oleskelua rautatiealueilla saksalaisten junien kauttakulun aikana, mitä puolalaiset myös tottelivat.

Kiristetty valvonta ja määräykset herättivät puolalaisissa pelkoa, että suomalaiset saattaisivat luovuttaa heidät saksalaisille. Seurauksena oli kokonaan uusien pakoyritysten sarja, ja neljä puolalaista onnistui pakenemaan leiriltä Lammassaaren kautta maaliskuussa 1941. Muutamien muiden, arkistotiedoissa mainitsemattomiksi jääneiden miesten yritys ylittää Pohjanlahti soutuveneellä päättyi traagisemmin miesten hukkuessa. Puolalaisten pyrkimykset jättää Ruukin leiri saivat ajoittain suorastaan mielikuvituksellisia ulottuvuuksia, ja sotilaat rakensivat jopa lentokoneen, joka ei kuitenkaan noussut ilmaan. Moottoripyörän koneella varustettu ja vahvasta männystä taidokkaasti kasattu kone päätyi sittemmin Ouluun sikäläisen ilmailukerhon hämmästeltäväksi.

Ajan mittaan puolalaiset katsoivat parhaaksi luopua epätoivoisista yrityksistään, ilmeisesti siinä pelossa, että pienetkin häiriöt saattaisivat tarjota viranomaisille verukkeen luovuttaa internoidut saksalaisten huostaan. Matalampi profiili tuotti tulosta, ja valtiollisen poliisin Oulun osasto totesi keväällä 1941 sekä saksalaisten että suomalaisten sotilasviranomaisten menettäneen mielenkiintonsa leiriä kohtaan. Osasto antoi suosituksen leirin valvonnan säilyttämisestä ennallaan paikallisten poliisiviranomaisten käsissä, ja näin myös tapahtui. Kesäkuussa 1941 myönsi sisäasiainministeriö kahdellekymmenelle leirillä vielä asustaneelle puolalaiselle viralliset oleskeluluvat.

Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941 lisääntyi Berliinin painostus Suomea kohtaan ratkaisevasti, ja myös Puolan Helsingin-lähetystön jatkuva toiminta kävi nyt ylivoimaiseksi. Kesäkuun 25. päivänä, kolme päivää Saksan-Neuvostoliiton sodan syttymisen jälkeen ja päivää ennen Suomen virallista liittymistä vihollisuuksiin antoi Suomen ulkoministeriö presidentti Rytin hyväksymänä määräyksen Puolan suurlähetystön evakuoinnista. Lopputulos oli, että Suomi katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolan pakolaishallitukseen Saksan toivomuksesta, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain vakavista varoituksista huolimatta. Seuraavan kahden päivän kuluessa suurlähettiläs Sokolnicki ja sotilasasiamies Łoś siirtyivät Tukholmaan. Sokolnicki jätti Suomen hallitukselle katkeran ja pettyneen nootin, mutta ilmeisesti hänelle ei jäänyt huonoa muistoa Suomesta. Sodan jälkeen suurlähettiläs palasi takaisin Suomeen ja vietti lopun elämäänsä Helsingissä mieluummin kuin palasi kommunistihallinnon valtaan joutuneeseen kotimaahansa.

Kesä-heinäkuussa 1941 noudattivat Ruukin leirin puolalaiset suurlähetystön henkilökunnan esimerkkiä ja suoriutuivat oleskelulupiensa turvin vapaasti matkustaneina Tornionjoen länsirannalle. Suomalaiset viranomaiset eivät rajaloikkauksesta enää jaksaneet piitata, vaan olivat nähtävästi lähinnä vain helpottuneita päästessään eroon sotilaista, joiden jatkuva läsnäolo maassa olisi uudessa poliittisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa vain hankaluuksia.Ruotsalaiset sijoittivat Suomesta saapuneet puolalaiset Hammarbyn internointileirille, jonka arkistot sisältävät puutteellisuudestaan huolimatta kaikki Ruukin leirin puolalaisten nimet. Enin osa on merkitty ruotsalaiselle leirille saapuneiksi 25. heinäkuuta 1941, poislukien yksi, joka on syystä tai toisesta saapunut vasta syyskuussa.

Muutamat Siikajokilaaksossa vuosina 1940-1941 paikallisten asukkaiden vieraanvaraisuudesta nauttineista puolalaisista sotilaista onnistuivat siirtymään Ruotsista edelleen länteen. Hammarbyn leirin asiakirjojen mukaan sotamiehet Albin Kozakiewicz, Bogdan Krahelski ja Władysław Czurak matkustivat Isoon-Britanniaan vuosien 1941-1942 aikana. Mahdollisesti miehet liittyivät jälleen lännessä koottuihin Puolan asevoimiin, jotka seuraavien vuosien aikana osallistuivat muun muassa Monte CassinonFalaisen ja Arnhemin taisteluihin. Ruukin leirillä oleskelleista vain yhden henkilön myöhemmät vaiheet ovat täysin varmat. Alun perin Latvian ja Viron kautta Suomeen jo syksyllä 1939 saapunut ja Ruukkiin yhdessä Norjasta saapuneiden sotilaiden kanssa internoitu Andrzej Bogusławski siirtyi Tornionjoen ylitse Ruotsiin kesällä 1941 ja onnistui lentämään edelleen Skotlantiin. Isoon-Britanniaan selviydyttyään Bogusławski liittyi aluksi kenraalimajuri Stanisław Maczekin puolalaisiin panssarijoukkoihin ja siirtyi sittemmin brittien salaisen palvelun ja eurooppalaisten vastarintaliikkeiden linkkinä toimineen SOE:n (Special Operations Executive) palvelukseen. Tiedustelujärjestön kuuluisuutta saaneet puolalaiset asiamiehet tunnettiin nimellä ”cichociemni”, ”synkät ja hiljaiset”.

Muiden puolalaisten agenttien tavoin myös Bogusławski palasi vielä sodan kestäessä kotimaahansa liittyäkseen neuvonantajana Puolan vastarintaliikkeeseen. Koodinimeä ”Pancerz” käyttänyt Bogusławski otti toukokuussa 1944 osaa vastarintaoperaatioihin Lublinin alueella ansaiten Virtuti Militari-ansioristin, Puolan korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen.  Rauhan tultua Bogusławski työskenteli radio- ja televisiotoimittajana Varsovassa ja Lublinissa, mutta jätti kotimaansa toistamiseen ja pakeni Ranskaan kenraali Wojciech Jaruzelskin julistettua sotatilan 1981. Vaiherikasta elämää viettäneen, lokakuussa 2006 kuolleen Bogusławskin kirjalliseen tuotantoon sisältyvät myös hänen muistelmansa Ruukin leirillä vietetystä ajasta, jotka on julkaistu otsikolla ”Pod Gwiazdą Polarną” - ”Pohjantähden alla”.

Sodan jälkeen henkiin jääneet puolalaiset sotilaat joko palasivat tavalla tai toisella kotimaahansa tai päättivät liittoutuneiden riveissä palvelleina rintamamiehinä hankkimansa statuksen turvin pysytellä rautaesiripun länsipuolella. Puolalaisille sotilaille oleskelu Suomessa oli merkinnyt yhtä seisahduskohtaa kautta Euroopan ulottuneessa taipaleessa, joka oli vienyt heidät valloitetusta kotimaastaan Unkarin, Romanian ja Jugoslavian kautta Ranskaan ja Isoon-Britanniaan sekä lopulta Norjan taisteluihin. Maailmansodan pyörteiden heittelemät puolalaiset sotilaat olivat saaneet hetkellisesti puolueettomasta Suomesta lyhyen ja tervetulleen leposijan, josta he saattoivat jatkaa matkaansa eteenpäin taistellakseen vielä uudelleen isänmaansa puolesta. Toisin kuin Katynin teloituskammioissa surmatut maanmiehensä, Ruukin leirin puolalaiset saivat osakseen suopeaa kohtelua ja toisen mahdollisuuden. Sikälikin heidän tarinansa on vähintään yhden muistolaatan arvoinen. Siikajokilaaksossa sijainneen leirin tarinassa oli surullisetkin hetkensä, mutta ennen muuta se oli kertomus myös sodan oloissa säilyneestä inhimillisyydestä ja hyvästä tahdosta, joka ei tuntenut kansallisuusrajoja.

 

     

 

(Teksti on pääosin mukaelma Agricola-forumilla aiemmin ilmestyneestä kirjoituksesta ja on luettavissa myös Näkötorni-blogista.)

 

Lähdeluettelo

Arkistolähteet

Kansallisarkisto (KA)

- Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkisto (EK-Valpo)

Oulun Maakunta-Arkisto (OMA)

- Paavolan nimismiespiirin arkisto

Riksarkivet, Stockholm (RA)

- Statens utlänningskommissions arkiv

Sota-Arkisto (SArk)

- Lotta Svärd-järjestön arkisto

 

Lähde- ja tutkimuskirjallisuus

Bogusławski, Andrzej, Pod Gwiazdą Polarną; Polacy w Finlandii 1939-1941, Typografika, Warszawa-Paryż 1997.

Jalonen, Jussi, ‘Valkea kotka, avoin lintuhäkki; Ruukin leirin internoidut puolalaiset sotilaat 1940–1941’, teoksessa Sotavangit ja internoidut, Kansallisarkiston artikkelikirja, toimittanut Lars Westerlund, Helsinki 2008, s. 398414.

Kun isänmaa kutsui; Paavola-Revonlahti, Sotainvalidien Veljesliiton Paavolan-Revonlahden osasto ry, Paavolan Sotaveteraanit ry, Revonlahden Rintamamiesveteraanit ry, KL-Paino, Ylivieska 1994.

Petramaa, A., Sotavangit, Sotahistoriallisen Tutkimuslaitoksen tutkimus, 1951.

Pullat, Raimo, Suomi ja Puola; suhteita yli Itämeren 1917-1941, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.

Helge Seppälä, Asemasodasta katkeraan rauhaan, Orient Express, Helsinki 1991.

The Baltic and the Outbreak of the Second World War, edited by John Hiden & Thomas Lane, Department of European Studies, University of Bradford, Cambridge University Press 1992.

Vilmusenaho, Risto & Tervakangas Kyllikki, Siikajokilaakson historia II: 1860-1960, Siikajokilaakson paikallishistoriatoimikunta, Oulu 1984.

]]>
5 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203725-kotka-ja-pohjantahti#comments Tue, 29 Sep 2015 18:26:11 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203725-kotka-ja-pohjantahti
Huputettu veljeskunta http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203446-huputettu-veljeskunta <p><img alt="" height="402" src="https://i0.wp.com/ecx.images-amazon.com/images/I/51g1PH6tWvL._SY344_BO1,204,203,200_.jpg" width="267" />&nbsp; &nbsp;<img alt="" height="399" src="https://i1.wp.com/www.cleveredfool.com/wp-content/uploads/2011/10/A-member-of-the-Ku-Klux-Klan-raises-his-fists-during-a-cross-burning_11.jpg" width="285" /></p><p>&nbsp;</p><p>Päivän uutisissa on hämmästelty&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/suomen_maine_kasvoi_lahden_huppumiehen_kuvat_levisivat_maailmalle/8331968">Ku Klux Klanin tamineisiin sonnustautunutta nuorukaista</a>, joka vilahti eilisessä, hieman rajuksi äityneessä turvapaikanhakijoiden vastaisessa mielenilmauksessa Lahdessa. Tutkijatohtori Tommi Kotonen&nbsp;<a href="http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2015/09/25/tutkija-ku-klux-klan--asusta-en-muista-ikina-nahneeni-moista-suomessa">on todennut</a>&nbsp;klaanilaisvaatteiden olevan ainutlaatuinen näky Suomen repaleisella äärioikeistokentällä. Amerikkalainen valkoisen ylivallan järjestö on silti saanut suomalaisissakin alan piireissä ajoittain kiinnostunutta huomiota. Yksi, ilmeisesti niin ikään ainutlaatuinen esimerkki oli&nbsp;<a href="http://www.tapiolinna.com/nakopiiri/muutoksen-tuulet-ravistelevat-nakymatonta-imperiumia/">takavuosien&nbsp;<em>Näköpiiri</em>-aikakauslehdessä vuonna 1999 ilmestynyt käännösartikkeli</a>, jossa äänessä oli&nbsp;Floridan Ku Klux Klanin suurlohikäärme John Baumgardner.&nbsp;<em>Näköpiiri</em>-lehti vastasi sisällöltään paljolti tämän päivän kulttuurifasistista&nbsp;<em>Sarastus</em>-julkaisua, jonka toimituskunnan kaksi edustajaa ehättivät viime suvena niin ikään poseerata liekehtivän ristin äärellä.&nbsp;Ylipäätään Klaanilta lainattu estetiikka on suomalaisissa oloissa kuitenkin ollut nähtävästi hyvin harvinaista.</p><p>Yleisradio on julkaissut Ku Klux Klanista&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/lahden_huppumies_valitsi_terroristijarjeston_asun__ku_klux_klan_lynkkasi_ja_teki_pommi-iskuja_valkoisen_vallan_nimissa/8331570">lyhyen historiallisen katsauksen</a>, jossa on keskitytty Klaanin historiaan terroristijärjestönä. Murhat, lynkkaukset ja pommi-iskut olivat kiistatta osa Klaanin syvintä olemusta. Eräänlainen poikkeus Klaanin historiassa oli samassa artikkelissa mainittu&nbsp;ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika 1920-luvulla, jolloin&nbsp;huputetun veljeskunnan jäsenmäärä saavutti neljän miljoonan, eräiden arvioiden mukaan jopa kahdeksan miljoonan lukeman. Kun pitää mielessä, että Klaanin jäsenyys oli rajattu vain valkoisille anglosaksisille protestanttimiehille, voi todeta järjestön saaneen tämän kohderyhmänsä keskuudessa osapuilleen 15% kannatuksen. Sotienvälinen aika oli erityinen vaihe Klaanin historiassa myös sikäli, että kyseessä oli ainoa kerta, jolloin veljeskunta onnistui saamaan huomattavassa määrin kannatusta myös etelävaltioiden ulkopuolella. Vetonaulana pohjoisessa oli maahanmuuttovastaisuus.</p><p>Nimenomaan 1920-luvun Klaani oli myös häkellyttävän moderni luomus. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen poliittinen massaliike, joka syntyi populaarikulttuurin innoittamana. Veljeskunnan tuolloin tapahtuneen jälleensyntymän taustalla oli aikansa menestyselokuva, David W. Griffithin&nbsp;<em><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_a_Nation">Kansakunnan</a></em><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_a_Nation">&nbsp;synty</a>, joka perustui Thomas Dixonin romaaniin ja kertoi myötäsukaiseen sävyyn Ku Klux Klanin toiminnasta sisällissodan jälkeisinä vuosina. Elokuva lukeutui etelävaltioissa syntyneen ja varttuneen presidentti Woodrow Wilsonin suosikkeihin.&nbsp;Griffithin ohjaustyö innoitti metodistipastori ja sotaveteraani William J. Simmonsin perustamaan Ku Klux Klanin uudelleen, ja vuodesta 1920 alkaen järjestöä markkinoitiin amerikkalaisille modernin iskumyynnin keinoin. Klaanin menestyksen taustalla olivat atlantalaiset PR-ekspertit Edward Young Clarke ja Elizabeth Tyler, jotka vaistosivat ajan hengen ja rakensivat pätevinä ammattilaisina näppärän myyntikoneiston. Klaanin värvärit,&nbsp;<em>kleaglet</em>, myivät jäsenyyksiä kymmenellä dollarilla kappale ja saivat pitää itse neljä dollaria provisiona jokaisesta uudesta rekryytistä. Myyntistrategia osoittautui menestykseksi, ja parissa vuodessa Clarke ja Tyler, joiden henkilökohtainen provisio oli kaksi ja puoli dollaria jokaisesta jäsenestä, nettosivat 200 000 dollarin voitot. Klaani oli rekisteröitynyt hyväntekeväisyysjärjestöksi, joten tulo oli kaiken lisäksi verotonta.</p><p>Sotienvälisen ajan Ku Klux Klan oli monin tavoin amerikkalaisen kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tuote; menestyselokuvan nosteessa suurelle yleisölle modernein PR-keinoin tehomarkkinoitu tavaramerkki. Osaavasti toteutettu moderni iskumyynti vetosi sitäkin tehokkaammin hyvin vanhakantaisiin ennakkoluuloihin ja pelkoihin. Siirtolaisten täyttämissä pohjoisvaltioiden asutuskeskuksissa Klaanin värvärit julistivat järjestön ajavan maahanmuuton rajoittamista; ammattiyhdistysten vastaisessa ilmapiirissä Klaani mainosti kykyjään lakonmurtajana; moraalisen rappion säikäyttämille yhteisöille veljeskunta muistutti tukevansa kieltolakia; ja maailmansodasta palanneiden mustien veteraanien säikäyttämillä etelävaltioiden paikkakunnilla Klaani vihjaisi tavan takaa vanhaan ansioluetteloonsa jälleenrakennusvuosilta. Suosittuja rekryyttejä olivat pienten protestanttikirkkojen pastorit, jotka mainostivat järjestöä myös seurakuntalaisilleen. Erityisen menestyksekäs Klaani oli metodistien ja baptistien keskuudessa, kun taas luterilaiset ja episkopaalit suhtautuivat järjestöön kielteisemmin.&nbsp;Nouseva uskonnollinen fundamentalismi, joka Yhdysvalloissa kanavoitui darwinismin vastustamiseen ja&nbsp;<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Scopes_Trial">Scopes-oikeudenkäyntiin</a>, osoittautui joka tapauksessa erääksi Klaanin parhaista liittolaisista 1920-luvun aikana. Klaanin toiminnassa kiteytyivät rasismi, antisemitismi, muukalaisviha ja uskonnollinen kiihkoilu, jotka kaikki heijastivat aikansa valkoisen amerikkalaisen keskiluokan turvattomuuden tunnetta ja synkimpiä asenteita.</p><p>Siinä, missä 1870-luvun ja 1960-luvun Klaani oli ennen kaikkea Yhdysvaltain kotoperäistä mustaa väestöä ahdistellut terroristijärjestö, suuntasi sotienvälisen ajan Klaani voimavaransa maahanmuuton järjestelmälliseen vastustamiseen. Vuosina 1900-1920 Yhdysvallat oli vastaanottanut lähes viisitoista miljoonaa siirtolaista, enimmäkseen Etelä- ja Itä-Euroopasta, ja lisääntynyt maahanmuutto oli noussut poliittiseksi kysymykseksi. Vuonna 1916 Madison Grant oli julkaissut bestsellerinsä&nbsp;<em><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/The_Passing_of_the_Great_Race">The Passing of the Great Race</a></em>&nbsp;ja varoitellut massasiirtolaisuuden vaarasta Amerikan ainutlaatuiselle anglosaksiselle perinnölle. Klaanin suurvelhoksi vuonna 1922 kohonnut dallasilainen hammaslääkäri Hiram Evans täydensi Grantin huomioita omalla pamfletillaan&nbsp;<em><a href="http://onlinebooks.library.upenn.edu/webbin/book/lookupid?key=olbp16781">The Menace of Modern</a><a href="http://onlinebooks.library.upenn.edu/webbin/book/lookupid?key=olbp16781">&nbsp;Immigration</a></em>, joka pyrki luomaan selvemmin ohjelmallista pohjaa maahanmuuton vastustamiselle. Teoksessa esiteltiin siirtolaisryhmien suhteellista yliedustusta rikostilastoissa, nuorten miesten enemmistöä siirtolaisyhteisöissä, assimilaation ongelmia, ghettoutumista ja myös suurteollisuuden pyrkimystä käyttää maahanmuuttajia halpatyövoimana. Monet Evansin esittämistä huomioista, kuten hänen tapansa nojata eugeniikkaan, olivat ennen muuta 1920-luvulle ominaisia. On kuitenkin huomionarvoista, että hyvin monet näistä samoista näkemyksistä esiintyvät lähes sellaisenaan tämänkin päivän &ldquo;maahanmuuttokriittisissä&rdquo; kirjoituksissa. Omat johtopäätöksensä voi vetää siitä, että useimmat suurvelho Evansin tähtäimessä olleet Yhdysvaltain tulevaisuutta uhanneet siirtolaisryhmät &mdash; italialaiset, irlantilaiset, kreikkalaiset, puolalaiset ja suomalaiset &mdash; ovat sittemmin sulautuneet saumattomaksi osaksi amerikkalaista kansakuntaa.</p><p>Klaanin mediasuhteet olivat 1920-luvun aikana yleisesti ottaen huonot, mikä ei kuitenkaan estänyt järjestön menestystä. Ensi vaiheessa veljeskunta suorastaan hyötyi sitä vastaan käynnistetystä tiedotusvälineiden kohukampanjasta. Syyskuussa 1921 Pulitzer-yhtymän omistama&nbsp;<em>New York World</em>&nbsp;alkoi käsitellä julkaisuissaan Klaanin PR-toimintaa, järjestön johdon mahtavia ansioita ja rivijäsenten väkivallantekoja, vaatien liittovaltion viranomaisia puuttumaan salaseuran toimintaan.&nbsp;<em>World</em>&nbsp;sai mitä halusi, ja Yhdysvaltain kongressi käynnisti tutkimuksensa välittömästi. Samana vuonna valiokunnan kuultavaksi saapunut Simmons onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen retorisesti taidokkaalla esiintymisellään, ja selkävoiton kongressista ottaneen järjestön jäsenmäärä kohosi vuoden aikana entistä dramaattisemmin. Vuoden 1924 kongressivaaleissa järjestöllä oli jo poliittista vaikutusvaltaa, ja kaikkiaan kuusitoista Klaanin tukemaa ehdokasta suoriutui Yhdysvaltain senaattiin; näistä viiden tapauksessa veljeskunnan tuki oli ollut ratkaiseva. Veljeskunnan ongelma oli kontrollin puute, mutta senaattorit äänestivät joka tapauksessa Klaanin linjan mukaisesti&nbsp;<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Immigration_Act_of_1924">vuoden 1924 maahanmuuttoasetuksen</a>&nbsp;käsittelyssä.</p><p>Klaanin romahdus tapahtui 1920-luvulla lähes yhtä nopeasti kuin sen nousu. Pääsyy oli järjestön jäsenten syyllistyminen lukuisiin väkivaltaisuuksiin ja järjestyshäiriöihin, mikä ajan mittaan vieroitti lopulta myös enimmän osan järjestön kenttäväestä. Historiantutkijat ovat arvioineet 1920-luvun Klaanin harjoittamaa terroria ja päätyneet eriäviin näkemyksiin sen taustasta. Leonard Moore on pitänyt Klaanin 1920-luvun terroria ilmiönä, jota järjestö ei varsinaisesti ohjannut erinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Nancy MacLean sen sijaan on nähnyt terrorin korostetusti ylhäältä toimeenpantuna, salaseuran tavoitteita palvelleena taktisena toimintana. Molemmille näkemyksille on perusteensa.&nbsp;Vuosien 1921-1922 Texasin väkivaltaisuuksien aikana Hiram Evans oli vielä pyrkinyt hillitsemään rettelöitä, jotka olivat haitaksi järjestön maineelle. Texasin &ldquo;verisen kevään&rdquo; aikana&nbsp;Klaani oli muun muassa tervannut ja höyhentänyt laittomien aborttien tekemisestä epäillyn lääkärin ja kuohinut valkoisten naisten viettelemisestä syytetyn mustan miehen. Vuonna 1923 järjestön johtoon kohonnut Evans kuitenkin antoi siunauksensa&nbsp;<a href="http://www.jstor.org/stable/27778683?seq=1#page_scan_tab_contents">Carnegien mellakalle Pennsylvaniassa</a>, arvioiden että reipas yhteenotto siirtolaisten kanssa saattaisi tuoda järjestölle runsain mitoin uusia jäseniä.&nbsp;Oklahomassa veljeskunnan toiminta Tulsan rotumellakan jälkimainingeissa johti lopulta <a href="http://www.okhistory.org/about/transcript.php?episodedate=2011-09-10">sotatilan julistamiseen</a>.</p><p>Klaanilaisten harjoittama terrori,&nbsp;<em>night riding</em>, sai lopulta hallitsevan roolin ulkopuolisten mielikuvissa järjestöstä. Ratkaiseva vaikutus oli kahdella tapauksella, jotka tapahtuivat Mason-Dixon-linjan molemmin puolin. Elokuussa 1922 Louisianan Klaani murhasi järjestöä julkisesti arvostelleet Filmore Watt Danielsin ja Tom Richardsin, joiden ruumiit upotettiin Lafourche-järveen&nbsp;<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Mer_Rouge,_Louisiana">Mer Rougen</a>&nbsp;metsämailla. Murhat jäivät selvittämättä, mutta Klaanin kilpi tahrautui pysyvästi ja vuonna 1924 järjestön tukemat ehdokkaat kärsivät selvän tappion Louisianan vaaleissa. Huhtikuussa 1925 Klaani koki vielä tätäkin suurimman takaiskunsa vahvimmalla tukialueellaan Indianassa, jossa osavaltion Klaanin jumaloitu ja karismaattinen johtaja&nbsp;<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/D._C._Stephenson">David C. Stephenson</a>&nbsp;raiskasi, pahoinpiteli ja murhasi 28-vuotiaan opettajattaren&nbsp;<a href="http://law2.umkc.edu/faculty/projects/ftrials/stephenson/dyingdeclaration.html">Madge Oberholtzerin</a>. Stephensonin oikeudenkäynti hallitsi otsikoita yli kuukauden ja käsittelyn aikana ilmennyt klaanijohtajan juoppohulluus vahingoitti kieltolakia kannattaneen järjestön uskottavuutta entisestään. Odotettuaan turhaan kuvernööri Ed Jacksonin armahdusta päätti elinkautisen tuomion saanut Stephenson paljastaa sanomalehdille yhteytensä kuvernööriin ja Indianan lainsäädäntöelimissä rehottavan korruption. Tapausta on pidetty suurimpana yksittäisenä syynä Klaanin vuosina 1925-1926 kokemaan jäsenkatoon.</p><p>Seuraavien vuosien aikana yksittäiset osavaltiot alkoivat säätää naamioiden julkista käyttöä rajoittaneita lakeja (<em>anti-mask laws</em>). Kiinnostavaa kyllä, siinä missä vuonna 1929 alkanut maailman talouskriisi kohensi äärioikeistoliikkeiden kannatusta Euroopassa, se merkitsi Yhdysvalloissa vain uutta naulaa Klaanin arkkuun. Poliittisissa seikkailuissa pääomansa haaskannut Klaani oli käyttänyt 1920-luvun aikana varallisuuttaan yhtä holtittomasti kuin kaikki muutkin, ja laman kourissa kamppaileville amerikkalaisille ei kymmenen dollarin jäsenmaksu muutenkin luottonsa syöneelle järjestölle vaikuttanut houkuttelevalta sijoituskohteelta. Vuoteen 1930&nbsp;mennessä enää vajaa viisikymmentätuhatta aktiivia tunnusti Klaanin värejä, ja toinen maailmansota koitui järjestön kohtaloksi. Klaanin sotkeuduttua yhteistoimintaan saksalais-amerikkalaisen&nbsp;<em>Bundin</em>&nbsp;kanssa alkoi veljeskunnan toiminta näyttää ikävällä tavalla maanpetolliselta, ja presidentti Franklin D. Roosevelt lähetti&nbsp;liittovaltion veroviranomaiset Ku Klux Klanin juttusille. Liittovaltion vaatimus 25 vuoden jälkiverojen taannehtivasta suorittamisesta osoittautui Klaanille ylivoimaiseksi, ja järjestön viimeinen johtaja James A. Colescott&nbsp;joutui hajottamaan konkurssiin ajautuneen salaseuran.&nbsp;<em>The Knights of the Ku Klux Klan Incorporated&nbsp;</em>siirtyi historian lehdille, joskin Klaanin perintö jäi elämään ja mahdollisti järjestön uudestisyntymän 1950-luvun lopulla.</p><p>Nykyperspektiivistä katsottuna 1920-luvun Klaani ei naurettavista kaavuistaan ja arkaaisuutta tavoitelleista rituaaleistaan huolimatta vaikuta niinkään taantumukselliselta tai vanhoilliselta ilmiöltä, vaan enemmänkin modernilta populistiselta ääriliikkeeltä. Järjestön menestys perustui lyhytaikaisuudestaan huolimatta taidokkaaseen PR-toimintaan, kykyyn ruokkia ja hyödyntää ihmisten pelkotiloja sekä onnistuneeseen valtamedian haastamiseen. Veljeskunta ilmensi aikansa tuntoja, ja onnistui myös välittämään tavoitteensa osaksi valtavirran politiikkaa. Oman aikamme populistisen äärioikeiston menestyksen huomioiden voi todeta Klaanin olleen suunnannäyttäjän asemassa. Vaikka valkoinen kaapu suomalaisessa mielenosoituksessa voi tuntua anakronistiselta kaiulta menneisyydestä ja toiselta mantereelta, se on loppujen lopuksi sittenkin ehkä täysin oikeassa paikassa. Ku Klux Klan, sellaisena kuin se 1900-luvun alussa perustettiin, oli monin tavoin osa sitä oikeistoradikalismin ja populismin jatkumoa, jolla on perillisensä myös meidän päivinämme.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Kirjallisuutta:</strong></p><p>David Chalmers,&nbsp;<em>Hooded Americanism. The History of the Ku Klux Klan</em>. Quadrangle Books, Chicago, 1968.</p><p>Nancy MacLean,&nbsp;<em>Beyond the Mask of Chivalry. The Making of the Second Ku Klux Klan</em>. Oxford University Press, New York, 1994.</p><p>Leonard J. Moore,&nbsp;<em>Citizen Klansmen. The Ku Klux Klan in Indiana 1921-1928</em>. Chapel Hill, North Carolina, 1991.</p><p>Wyn Craig Wade,&nbsp;<em>The Fiery Cross. The Ku Klux Klan in America</em>. Simon and Schuster, New York, 1987.</p><p>&nbsp;</p><p><em>(Kirjoitus on julkaistu myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/09/25/huputettu-veljeskunta/">Näkötorni-blogissa</a>.)</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>    

 

Päivän uutisissa on hämmästelty Ku Klux Klanin tamineisiin sonnustautunutta nuorukaista, joka vilahti eilisessä, hieman rajuksi äityneessä turvapaikanhakijoiden vastaisessa mielenilmauksessa Lahdessa. Tutkijatohtori Tommi Kotonen on todennut klaanilaisvaatteiden olevan ainutlaatuinen näky Suomen repaleisella äärioikeistokentällä. Amerikkalainen valkoisen ylivallan järjestö on silti saanut suomalaisissakin alan piireissä ajoittain kiinnostunutta huomiota. Yksi, ilmeisesti niin ikään ainutlaatuinen esimerkki oli takavuosien Näköpiiri-aikakauslehdessä vuonna 1999 ilmestynyt käännösartikkeli, jossa äänessä oli Floridan Ku Klux Klanin suurlohikäärme John Baumgardner. Näköpiiri-lehti vastasi sisällöltään paljolti tämän päivän kulttuurifasistista Sarastus-julkaisua, jonka toimituskunnan kaksi edustajaa ehättivät viime suvena niin ikään poseerata liekehtivän ristin äärellä. Ylipäätään Klaanilta lainattu estetiikka on suomalaisissa oloissa kuitenkin ollut nähtävästi hyvin harvinaista.

Yleisradio on julkaissut Ku Klux Klanista lyhyen historiallisen katsauksen, jossa on keskitytty Klaanin historiaan terroristijärjestönä. Murhat, lynkkaukset ja pommi-iskut olivat kiistatta osa Klaanin syvintä olemusta. Eräänlainen poikkeus Klaanin historiassa oli samassa artikkelissa mainittu ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika 1920-luvulla, jolloin huputetun veljeskunnan jäsenmäärä saavutti neljän miljoonan, eräiden arvioiden mukaan jopa kahdeksan miljoonan lukeman. Kun pitää mielessä, että Klaanin jäsenyys oli rajattu vain valkoisille anglosaksisille protestanttimiehille, voi todeta järjestön saaneen tämän kohderyhmänsä keskuudessa osapuilleen 15% kannatuksen. Sotienvälinen aika oli erityinen vaihe Klaanin historiassa myös sikäli, että kyseessä oli ainoa kerta, jolloin veljeskunta onnistui saamaan huomattavassa määrin kannatusta myös etelävaltioiden ulkopuolella. Vetonaulana pohjoisessa oli maahanmuuttovastaisuus.

Nimenomaan 1920-luvun Klaani oli myös häkellyttävän moderni luomus. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen poliittinen massaliike, joka syntyi populaarikulttuurin innoittamana. Veljeskunnan tuolloin tapahtuneen jälleensyntymän taustalla oli aikansa menestyselokuva, David W. Griffithin Kansakunnan synty, joka perustui Thomas Dixonin romaaniin ja kertoi myötäsukaiseen sävyyn Ku Klux Klanin toiminnasta sisällissodan jälkeisinä vuosina. Elokuva lukeutui etelävaltioissa syntyneen ja varttuneen presidentti Woodrow Wilsonin suosikkeihin. Griffithin ohjaustyö innoitti metodistipastori ja sotaveteraani William J. Simmonsin perustamaan Ku Klux Klanin uudelleen, ja vuodesta 1920 alkaen järjestöä markkinoitiin amerikkalaisille modernin iskumyynnin keinoin. Klaanin menestyksen taustalla olivat atlantalaiset PR-ekspertit Edward Young Clarke ja Elizabeth Tyler, jotka vaistosivat ajan hengen ja rakensivat pätevinä ammattilaisina näppärän myyntikoneiston. Klaanin värvärit, kleaglet, myivät jäsenyyksiä kymmenellä dollarilla kappale ja saivat pitää itse neljä dollaria provisiona jokaisesta uudesta rekryytistä. Myyntistrategia osoittautui menestykseksi, ja parissa vuodessa Clarke ja Tyler, joiden henkilökohtainen provisio oli kaksi ja puoli dollaria jokaisesta jäsenestä, nettosivat 200 000 dollarin voitot. Klaani oli rekisteröitynyt hyväntekeväisyysjärjestöksi, joten tulo oli kaiken lisäksi verotonta.

Sotienvälisen ajan Ku Klux Klan oli monin tavoin amerikkalaisen kapitalismin ja vapaan markkinatalouden tuote; menestyselokuvan nosteessa suurelle yleisölle modernein PR-keinoin tehomarkkinoitu tavaramerkki. Osaavasti toteutettu moderni iskumyynti vetosi sitäkin tehokkaammin hyvin vanhakantaisiin ennakkoluuloihin ja pelkoihin. Siirtolaisten täyttämissä pohjoisvaltioiden asutuskeskuksissa Klaanin värvärit julistivat järjestön ajavan maahanmuuton rajoittamista; ammattiyhdistysten vastaisessa ilmapiirissä Klaani mainosti kykyjään lakonmurtajana; moraalisen rappion säikäyttämille yhteisöille veljeskunta muistutti tukevansa kieltolakia; ja maailmansodasta palanneiden mustien veteraanien säikäyttämillä etelävaltioiden paikkakunnilla Klaani vihjaisi tavan takaa vanhaan ansioluetteloonsa jälleenrakennusvuosilta. Suosittuja rekryyttejä olivat pienten protestanttikirkkojen pastorit, jotka mainostivat järjestöä myös seurakuntalaisilleen. Erityisen menestyksekäs Klaani oli metodistien ja baptistien keskuudessa, kun taas luterilaiset ja episkopaalit suhtautuivat järjestöön kielteisemmin. Nouseva uskonnollinen fundamentalismi, joka Yhdysvalloissa kanavoitui darwinismin vastustamiseen ja Scopes-oikeudenkäyntiin, osoittautui joka tapauksessa erääksi Klaanin parhaista liittolaisista 1920-luvun aikana. Klaanin toiminnassa kiteytyivät rasismi, antisemitismi, muukalaisviha ja uskonnollinen kiihkoilu, jotka kaikki heijastivat aikansa valkoisen amerikkalaisen keskiluokan turvattomuuden tunnetta ja synkimpiä asenteita.

Siinä, missä 1870-luvun ja 1960-luvun Klaani oli ennen kaikkea Yhdysvaltain kotoperäistä mustaa väestöä ahdistellut terroristijärjestö, suuntasi sotienvälisen ajan Klaani voimavaransa maahanmuuton järjestelmälliseen vastustamiseen. Vuosina 1900-1920 Yhdysvallat oli vastaanottanut lähes viisitoista miljoonaa siirtolaista, enimmäkseen Etelä- ja Itä-Euroopasta, ja lisääntynyt maahanmuutto oli noussut poliittiseksi kysymykseksi. Vuonna 1916 Madison Grant oli julkaissut bestsellerinsä The Passing of the Great Race ja varoitellut massasiirtolaisuuden vaarasta Amerikan ainutlaatuiselle anglosaksiselle perinnölle. Klaanin suurvelhoksi vuonna 1922 kohonnut dallasilainen hammaslääkäri Hiram Evans täydensi Grantin huomioita omalla pamfletillaan The Menace of Modern Immigration, joka pyrki luomaan selvemmin ohjelmallista pohjaa maahanmuuton vastustamiselle. Teoksessa esiteltiin siirtolaisryhmien suhteellista yliedustusta rikostilastoissa, nuorten miesten enemmistöä siirtolaisyhteisöissä, assimilaation ongelmia, ghettoutumista ja myös suurteollisuuden pyrkimystä käyttää maahanmuuttajia halpatyövoimana. Monet Evansin esittämistä huomioista, kuten hänen tapansa nojata eugeniikkaan, olivat ennen muuta 1920-luvulle ominaisia. On kuitenkin huomionarvoista, että hyvin monet näistä samoista näkemyksistä esiintyvät lähes sellaisenaan tämänkin päivän “maahanmuuttokriittisissä” kirjoituksissa. Omat johtopäätöksensä voi vetää siitä, että useimmat suurvelho Evansin tähtäimessä olleet Yhdysvaltain tulevaisuutta uhanneet siirtolaisryhmät — italialaiset, irlantilaiset, kreikkalaiset, puolalaiset ja suomalaiset — ovat sittemmin sulautuneet saumattomaksi osaksi amerikkalaista kansakuntaa.

Klaanin mediasuhteet olivat 1920-luvun aikana yleisesti ottaen huonot, mikä ei kuitenkaan estänyt järjestön menestystä. Ensi vaiheessa veljeskunta suorastaan hyötyi sitä vastaan käynnistetystä tiedotusvälineiden kohukampanjasta. Syyskuussa 1921 Pulitzer-yhtymän omistama New York World alkoi käsitellä julkaisuissaan Klaanin PR-toimintaa, järjestön johdon mahtavia ansioita ja rivijäsenten väkivallantekoja, vaatien liittovaltion viranomaisia puuttumaan salaseuran toimintaan. World sai mitä halusi, ja Yhdysvaltain kongressi käynnisti tutkimuksensa välittömästi. Samana vuonna valiokunnan kuultavaksi saapunut Simmons onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen retorisesti taidokkaalla esiintymisellään, ja selkävoiton kongressista ottaneen järjestön jäsenmäärä kohosi vuoden aikana entistä dramaattisemmin. Vuoden 1924 kongressivaaleissa järjestöllä oli jo poliittista vaikutusvaltaa, ja kaikkiaan kuusitoista Klaanin tukemaa ehdokasta suoriutui Yhdysvaltain senaattiin; näistä viiden tapauksessa veljeskunnan tuki oli ollut ratkaiseva. Veljeskunnan ongelma oli kontrollin puute, mutta senaattorit äänestivät joka tapauksessa Klaanin linjan mukaisesti vuoden 1924 maahanmuuttoasetuksen käsittelyssä.

Klaanin romahdus tapahtui 1920-luvulla lähes yhtä nopeasti kuin sen nousu. Pääsyy oli järjestön jäsenten syyllistyminen lukuisiin väkivaltaisuuksiin ja järjestyshäiriöihin, mikä ajan mittaan vieroitti lopulta myös enimmän osan järjestön kenttäväestä. Historiantutkijat ovat arvioineet 1920-luvun Klaanin harjoittamaa terroria ja päätyneet eriäviin näkemyksiin sen taustasta. Leonard Moore on pitänyt Klaanin 1920-luvun terroria ilmiönä, jota järjestö ei varsinaisesti ohjannut erinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Nancy MacLean sen sijaan on nähnyt terrorin korostetusti ylhäältä toimeenpantuna, salaseuran tavoitteita palvelleena taktisena toimintana. Molemmille näkemyksille on perusteensa. Vuosien 1921-1922 Texasin väkivaltaisuuksien aikana Hiram Evans oli vielä pyrkinyt hillitsemään rettelöitä, jotka olivat haitaksi järjestön maineelle. Texasin “verisen kevään” aikana Klaani oli muun muassa tervannut ja höyhentänyt laittomien aborttien tekemisestä epäillyn lääkärin ja kuohinut valkoisten naisten viettelemisestä syytetyn mustan miehen. Vuonna 1923 järjestön johtoon kohonnut Evans kuitenkin antoi siunauksensa Carnegien mellakalle Pennsylvaniassa, arvioiden että reipas yhteenotto siirtolaisten kanssa saattaisi tuoda järjestölle runsain mitoin uusia jäseniä. Oklahomassa veljeskunnan toiminta Tulsan rotumellakan jälkimainingeissa johti lopulta sotatilan julistamiseen.

Klaanilaisten harjoittama terrori, night riding, sai lopulta hallitsevan roolin ulkopuolisten mielikuvissa järjestöstä. Ratkaiseva vaikutus oli kahdella tapauksella, jotka tapahtuivat Mason-Dixon-linjan molemmin puolin. Elokuussa 1922 Louisianan Klaani murhasi järjestöä julkisesti arvostelleet Filmore Watt Danielsin ja Tom Richardsin, joiden ruumiit upotettiin Lafourche-järveen Mer Rougen metsämailla. Murhat jäivät selvittämättä, mutta Klaanin kilpi tahrautui pysyvästi ja vuonna 1924 järjestön tukemat ehdokkaat kärsivät selvän tappion Louisianan vaaleissa. Huhtikuussa 1925 Klaani koki vielä tätäkin suurimman takaiskunsa vahvimmalla tukialueellaan Indianassa, jossa osavaltion Klaanin jumaloitu ja karismaattinen johtaja David C. Stephenson raiskasi, pahoinpiteli ja murhasi 28-vuotiaan opettajattaren Madge Oberholtzerin. Stephensonin oikeudenkäynti hallitsi otsikoita yli kuukauden ja käsittelyn aikana ilmennyt klaanijohtajan juoppohulluus vahingoitti kieltolakia kannattaneen järjestön uskottavuutta entisestään. Odotettuaan turhaan kuvernööri Ed Jacksonin armahdusta päätti elinkautisen tuomion saanut Stephenson paljastaa sanomalehdille yhteytensä kuvernööriin ja Indianan lainsäädäntöelimissä rehottavan korruption. Tapausta on pidetty suurimpana yksittäisenä syynä Klaanin vuosina 1925-1926 kokemaan jäsenkatoon.

Seuraavien vuosien aikana yksittäiset osavaltiot alkoivat säätää naamioiden julkista käyttöä rajoittaneita lakeja (anti-mask laws). Kiinnostavaa kyllä, siinä missä vuonna 1929 alkanut maailman talouskriisi kohensi äärioikeistoliikkeiden kannatusta Euroopassa, se merkitsi Yhdysvalloissa vain uutta naulaa Klaanin arkkuun. Poliittisissa seikkailuissa pääomansa haaskannut Klaani oli käyttänyt 1920-luvun aikana varallisuuttaan yhtä holtittomasti kuin kaikki muutkin, ja laman kourissa kamppaileville amerikkalaisille ei kymmenen dollarin jäsenmaksu muutenkin luottonsa syöneelle järjestölle vaikuttanut houkuttelevalta sijoituskohteelta. Vuoteen 1930 mennessä enää vajaa viisikymmentätuhatta aktiivia tunnusti Klaanin värejä, ja toinen maailmansota koitui järjestön kohtaloksi. Klaanin sotkeuduttua yhteistoimintaan saksalais-amerikkalaisen Bundin kanssa alkoi veljeskunnan toiminta näyttää ikävällä tavalla maanpetolliselta, ja presidentti Franklin D. Roosevelt lähetti liittovaltion veroviranomaiset Ku Klux Klanin juttusille. Liittovaltion vaatimus 25 vuoden jälkiverojen taannehtivasta suorittamisesta osoittautui Klaanille ylivoimaiseksi, ja järjestön viimeinen johtaja James A. Colescott joutui hajottamaan konkurssiin ajautuneen salaseuran. The Knights of the Ku Klux Klan Incorporated siirtyi historian lehdille, joskin Klaanin perintö jäi elämään ja mahdollisti järjestön uudestisyntymän 1950-luvun lopulla.

Nykyperspektiivistä katsottuna 1920-luvun Klaani ei naurettavista kaavuistaan ja arkaaisuutta tavoitelleista rituaaleistaan huolimatta vaikuta niinkään taantumukselliselta tai vanhoilliselta ilmiöltä, vaan enemmänkin modernilta populistiselta ääriliikkeeltä. Järjestön menestys perustui lyhytaikaisuudestaan huolimatta taidokkaaseen PR-toimintaan, kykyyn ruokkia ja hyödyntää ihmisten pelkotiloja sekä onnistuneeseen valtamedian haastamiseen. Veljeskunta ilmensi aikansa tuntoja, ja onnistui myös välittämään tavoitteensa osaksi valtavirran politiikkaa. Oman aikamme populistisen äärioikeiston menestyksen huomioiden voi todeta Klaanin olleen suunnannäyttäjän asemassa. Vaikka valkoinen kaapu suomalaisessa mielenosoituksessa voi tuntua anakronistiselta kaiulta menneisyydestä ja toiselta mantereelta, se on loppujen lopuksi sittenkin ehkä täysin oikeassa paikassa. Ku Klux Klan, sellaisena kuin se 1900-luvun alussa perustettiin, oli monin tavoin osa sitä oikeistoradikalismin ja populismin jatkumoa, jolla on perillisensä myös meidän päivinämme.

 

Kirjallisuutta:

David Chalmers, Hooded Americanism. The History of the Ku Klux Klan. Quadrangle Books, Chicago, 1968.

Nancy MacLean, Beyond the Mask of Chivalry. The Making of the Second Ku Klux Klan. Oxford University Press, New York, 1994.

Leonard J. Moore, Citizen Klansmen. The Ku Klux Klan in Indiana 1921-1928. Chapel Hill, North Carolina, 1991.

Wyn Craig Wade, The Fiery Cross. The Ku Klux Klan in America. Simon and Schuster, New York, 1987.

 

(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa.)

]]>
123 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203446-huputettu-veljeskunta#comments Ulkomaat Ku Klux Klan Fri, 25 Sep 2015 17:29:06 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/203446-huputettu-veljeskunta
Akatemia ja yhteiskuntasopimus http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196643-akatemia-ja-yhteiskuntasopimus <p><img alt="" height="201" src="http://www.oulu.fi/sites/default/files/hattujamiekka15.jpg" width="302" />&nbsp;<img alt="" height="196" src="http://i.telegraph.co.uk/multimedia/archive/01791/euro_1791298c.jpg" width="312" /></p><p>Pääministeri Sipilän peräänkuuluttamat&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1433209676425">kansallistalkoot</a>&nbsp;saivat taas tänään uutta vauhtia, kun Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Matti Alahuhta&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/rikkaat_taysilla_mukaan_palkkatalkoisiin_verottajalta_jaisi_saamatta_todellinen_jattipotti/8060574">toivoi yritysjohtajien lahjoittavan rahaa hyväntekeväisyyteen</a>. Puheenjohtaja itse ilmoitti aikomuksestaan lahjoittaa rahaa koulutukselle ja tutkimukselle. Kompensaationa&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/yliopistovaki_hallitusohjelmasta_nain_massiiviset_leikkaukset_ovat_ilman_muuta_vahingollisia_suomen_tutkimukselle/8024767">yliopistosektoriin kohdistuville leikkauksille</a>&nbsp;on hallitusohjelma tehnyt korkeakouluille annetuista lahjoituksista verovapaita puoleen miljoonaan saakka.</p><p>Alahuhta on&nbsp;<a href="http://www.aalto.fi/fi/about/organization/board/">Aalto-yliopiston hallituksen puheenjohtaja</a>, joten otaksuttavasti hän muistaa lahjoituksillaan nimenomaan kyseistä opinahjoa. Verovapaisiin lahjoituksiin sisältyy myös lupaus valtiovallan armosuosiosta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ehätti jo ennen vaaleja lupailla&nbsp;<a href="https://www.kokoomus.fi/uutiset/kokoomus-esittaa-miljardin-paaomitusta-yliopistoille/">miljardin euron suuruista satsausta yliopistoille</a>, sillä edellytyksellä että yliopistot saisivat itse kerättyä 200 miljoonaa yksityiseltä sektorilta. Valtio on siis valmis sijoittamaan yliopistoihin viisi euroa jokaista yksityiseltä lahjoittajalta tullutta euroa kohti. Grahn-Laasosen aiemmin keväällä tekemä esitys yliopistojen pääomittamisesta päätyi myös uuteen hallitusohjelmaan, joten Kansallinen Kokoomus on mitä ilmeisimmin vakaasti päättänyt viedä startup-yliopistoreforminsa loppuun asti.</p><p>Käytännössä tämä anteliaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen yliopistot tehdään riippuvaisiksi yksityisestä hyväntekeväisyydestä. Valtio on satsaamassa veronmaksajien rahaa vain niihin yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotka pystyvät hankkimaan riittävästi yksityisiä lahjoittajia. Suomi on pieni maa, joten etusijalla ovat väistämättä Aalto-yliopiston kaltaiset valkoiset norsut ja ne elinkeinoelämää lähellä olevat opinahjot, joita yritysjohtajat osoittavat Midaan sormellaan. Lahjoituksilla on taipumus kasautua, ja lahjoituksia seuraava valtion rahoitus johtaa samaten yliopistosektorin suurempaan keskittymiseen.&nbsp;Entä sitten muut yliopistot, ennen kaikkea maakuntayliopistot, jotka eivät saa kylliksi yksityisiä lahjoittajia? Ne saavat edelleen kokea hallituksen tarjoileman talouskurin ja leikkauslistojen seuraukset.</p><p>Tiedossa on siis rujo pudotuspeli. Helmikuussa teknologiateollisuus&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/teknologiateollisuus_puolet_yliopistoista_voitaisiin_sulkea/7779623">esitti mielipiteenään</a>, että puolet Suomen yliopistoista voitaisiin sulkea. Hallituksen toimien seurauksena on nyt syntymässä rakenteellinen kuvio, joka tekee tämän kehityksen mahdolliseksi. Erityisesti tilanteen pitäisi soittaa hälytyskelloja pääministeripuolueessa, jolle maakuntayliopistojen kattava ja kilpailukykyinen verkosto on ollut perinteisesti lähellä sydäntä. Tosin voi olla, että uuden porvarikonsensuksen huumassa myös Suomen Keskusta on nyt menettänyt sydämensä hallitusohjelmassa mainittujen&nbsp;<em>&quot;kansainvälisesti kilpailukykyisten osaamisen keskittymien&quot;</em>&nbsp;rakentamiselle.</p><p><br /><em>(Kirjoitus on julkaistu myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/06/09/akatemia-ja-yhteiskuntasopimus/">Näkötorni-blogissa</a>.)</em></p>  

Pääministeri Sipilän peräänkuuluttamat kansallistalkoot saivat taas tänään uutta vauhtia, kun Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Matti Alahuhta toivoi yritysjohtajien lahjoittavan rahaa hyväntekeväisyyteen. Puheenjohtaja itse ilmoitti aikomuksestaan lahjoittaa rahaa koulutukselle ja tutkimukselle. Kompensaationa yliopistosektoriin kohdistuville leikkauksille on hallitusohjelma tehnyt korkeakouluille annetuista lahjoituksista verovapaita puoleen miljoonaan saakka.

Alahuhta on Aalto-yliopiston hallituksen puheenjohtaja, joten otaksuttavasti hän muistaa lahjoituksillaan nimenomaan kyseistä opinahjoa. Verovapaisiin lahjoituksiin sisältyy myös lupaus valtiovallan armosuosiosta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ehätti jo ennen vaaleja lupailla miljardin euron suuruista satsausta yliopistoille, sillä edellytyksellä että yliopistot saisivat itse kerättyä 200 miljoonaa yksityiseltä sektorilta. Valtio on siis valmis sijoittamaan yliopistoihin viisi euroa jokaista yksityiseltä lahjoittajalta tullutta euroa kohti. Grahn-Laasosen aiemmin keväällä tekemä esitys yliopistojen pääomittamisesta päätyi myös uuteen hallitusohjelmaan, joten Kansallinen Kokoomus on mitä ilmeisimmin vakaasti päättänyt viedä startup-yliopistoreforminsa loppuun asti.

Käytännössä tämä anteliaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen yliopistot tehdään riippuvaisiksi yksityisestä hyväntekeväisyydestä. Valtio on satsaamassa veronmaksajien rahaa vain niihin yliopistoihin ja korkeakouluihin, jotka pystyvät hankkimaan riittävästi yksityisiä lahjoittajia. Suomi on pieni maa, joten etusijalla ovat väistämättä Aalto-yliopiston kaltaiset valkoiset norsut ja ne elinkeinoelämää lähellä olevat opinahjot, joita yritysjohtajat osoittavat Midaan sormellaan. Lahjoituksilla on taipumus kasautua, ja lahjoituksia seuraava valtion rahoitus johtaa samaten yliopistosektorin suurempaan keskittymiseen. Entä sitten muut yliopistot, ennen kaikkea maakuntayliopistot, jotka eivät saa kylliksi yksityisiä lahjoittajia? Ne saavat edelleen kokea hallituksen tarjoileman talouskurin ja leikkauslistojen seuraukset.

Tiedossa on siis rujo pudotuspeli. Helmikuussa teknologiateollisuus esitti mielipiteenään, että puolet Suomen yliopistoista voitaisiin sulkea. Hallituksen toimien seurauksena on nyt syntymässä rakenteellinen kuvio, joka tekee tämän kehityksen mahdolliseksi. Erityisesti tilanteen pitäisi soittaa hälytyskelloja pääministeripuolueessa, jolle maakuntayliopistojen kattava ja kilpailukykyinen verkosto on ollut perinteisesti lähellä sydäntä. Tosin voi olla, että uuden porvarikonsensuksen huumassa myös Suomen Keskusta on nyt menettänyt sydämensä hallitusohjelmassa mainittujen "kansainvälisesti kilpailukykyisten osaamisen keskittymien" rakentamiselle.


(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa.)

]]>
32 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196643-akatemia-ja-yhteiskuntasopimus#comments Kotimaa Hallitusohjelma Yhteiskuntasopimus Yliopistot Tue, 09 Jun 2015 20:01:22 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196643-akatemia-ja-yhteiskuntasopimus
Talouskuri ja nujerrettu populismi http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196167-talouskuri-ja-nujerrettu-populismi <p><img alt="" height="190" src="http://www.eminiexchange.com/chicago/images/trading_in_the_euro_currency_chicago.jpg" width="358" /><img alt="" height="217" src="http://comps.canstockphoto.com/can-stock-photo_csp11681781.jpg" width="222" /></p><p>&nbsp;</p><p>Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on tänään <a href="http://yle.fi/uutiset/yhdysvaltalainen_taloustieteilija_suomessa_tarve_palkkakulujen_alentamiselle/8032994">luonut silmäyksen</a> Suomen taloustilanteeseen ja tehnyt saman johtopäätöksen kuin maamme tuore hallitus; Suomessa on paineita sisäiseen devalvaatioon. Tapansa mukaan on Krugman todennut varsinaiseksi syyksi maamme jäsenyyden eurooppalaisessa yhteisvaluutassa.</p><p>Käytännössä jo maan edeltävä hallitus otti askeleita sisäisen devalvaation suuntaan, ja prosessin toteuttaminen <a href="http://www.talouselama.fi/uutiset/sisainen+devalvaatio+alkoi++palkat+alenevat+jo/a2271646">alkoi jo viime vuonna</a>. Tavallaan sen takana on ollut vieläpä kansallinen konsensus, ja parin vuoden takaista <a href="https://www.sak.fi/ajankohtaista/tyollisyys-ja-kasvusopimus">työllisyys- ja kasvusopimusta</a> voi pitää toimenpiteen edellyttämänä alustavana joustamisena työmarkkinajärjestöjen taholta. Tämänhetkinen uuden hallituksen ja ay-liikkeen välinen vastakkainasettelu merkitsee rajua muutosta ja muuttaa toistaiseksi edenneen maltillisen prosessin astetta ankarammaksi ja puoliväkisin toteutetuksi.&nbsp;Sattumaa ei tietenkään ole, että Suomen uusi elinkeinoministeri on EU:n kovana piilunkäyttäjänä profiloitunut Olli Rehn, joka on aiemmin ollut&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/talous/a1362453463293">Krugmanin kovan kritiikin</a>&nbsp;kohteena, ja jota tuore ministeritoveri Timo Soini luonnehti aikoinaan unohtumattomasti &quot;<a href="http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/soini-rehn-ymmarsi-bobrikov-vertauksen-vaarin/568941/">Brysselin Bobrikoviksi</a>&quot;.</p><p>Eurooppalaisittain kiinnostavaa ja ilmeisesti ainutlaatuista on se, että prosessissa on mukana perussuomalainen puolue. Kuten nobelisti Krugman on maininnut, Suomessa päätään nostava raaka talouskuripolitiikka ja etenevä sisäinen devalvaatio ovat välitöntä seurausta yhteisvaluutan ongelmista. Erikoista on se, että tähän politiikkaan on nyt sidottu maamme euroskeptinen puolue, joka on kaiken lisäksi eräs koko maanosan merkittävimmistä eurokriittisistä poliittisista voimista. Muualla Euroopassa talouskuripolitiikka on luonut pohjaa EU-kriittiselle populistiselle reaktiolle, mutta Suomessa johtava populistipuolue on onnistuttu suitsimaan eurojäsenyyden edellyttämän kovaotteisen talouspolitiikan välikappaleeksi. Paradoksi ei tietenkään ole ensimmäinen lajissaan maamme historiassa, ja on tavallaan jopa ominaista poliittiselle järjestelmällemme. Maamme euroskeptinen populismi on käytännössä nujerrettu.</p><p>Vaarana tässä tilanteessa on se, että pettynys perussuomalaisiin kanavoituu Suomessa uuteen ja entistä kovempaan poliittiseen protestiin. Riviäänestäjälle on riittävän selvää, että kansalaisten arkeen osuvat leikkaukset ja palkkakuri toteutetaan siksi, koska jäsenyys valuuttaunionissa sitä edellyttää. Tässä tilanteessa Timo Soinin ja hänen puolueensa katu-uskottavuus alkaa olla pitemmän päälle lujilla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan mahdollinen pettymys kanavoituu, vasemmalle vaiko äärioikealle.</p><p>--</p><p>&nbsp;</p><p><em>(Oheinen kirjoitus on luettavissa myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/05/31/talouskuri-ja-nujerrettu-populismi/">Näkötorni-blogista</a>.)</em></p>

 

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on tänään luonut silmäyksen Suomen taloustilanteeseen ja tehnyt saman johtopäätöksen kuin maamme tuore hallitus; Suomessa on paineita sisäiseen devalvaatioon. Tapansa mukaan on Krugman todennut varsinaiseksi syyksi maamme jäsenyyden eurooppalaisessa yhteisvaluutassa.

Käytännössä jo maan edeltävä hallitus otti askeleita sisäisen devalvaation suuntaan, ja prosessin toteuttaminen alkoi jo viime vuonna. Tavallaan sen takana on ollut vieläpä kansallinen konsensus, ja parin vuoden takaista työllisyys- ja kasvusopimusta voi pitää toimenpiteen edellyttämänä alustavana joustamisena työmarkkinajärjestöjen taholta. Tämänhetkinen uuden hallituksen ja ay-liikkeen välinen vastakkainasettelu merkitsee rajua muutosta ja muuttaa toistaiseksi edenneen maltillisen prosessin astetta ankarammaksi ja puoliväkisin toteutetuksi. Sattumaa ei tietenkään ole, että Suomen uusi elinkeinoministeri on EU:n kovana piilunkäyttäjänä profiloitunut Olli Rehn, joka on aiemmin ollut Krugmanin kovan kritiikin kohteena, ja jota tuore ministeritoveri Timo Soini luonnehti aikoinaan unohtumattomasti "Brysselin Bobrikoviksi".

Eurooppalaisittain kiinnostavaa ja ilmeisesti ainutlaatuista on se, että prosessissa on mukana perussuomalainen puolue. Kuten nobelisti Krugman on maininnut, Suomessa päätään nostava raaka talouskuripolitiikka ja etenevä sisäinen devalvaatio ovat välitöntä seurausta yhteisvaluutan ongelmista. Erikoista on se, että tähän politiikkaan on nyt sidottu maamme euroskeptinen puolue, joka on kaiken lisäksi eräs koko maanosan merkittävimmistä eurokriittisistä poliittisista voimista. Muualla Euroopassa talouskuripolitiikka on luonut pohjaa EU-kriittiselle populistiselle reaktiolle, mutta Suomessa johtava populistipuolue on onnistuttu suitsimaan eurojäsenyyden edellyttämän kovaotteisen talouspolitiikan välikappaleeksi. Paradoksi ei tietenkään ole ensimmäinen lajissaan maamme historiassa, ja on tavallaan jopa ominaista poliittiselle järjestelmällemme. Maamme euroskeptinen populismi on käytännössä nujerrettu.

Vaarana tässä tilanteessa on se, että pettynys perussuomalaisiin kanavoituu Suomessa uuteen ja entistä kovempaan poliittiseen protestiin. Riviäänestäjälle on riittävän selvää, että kansalaisten arkeen osuvat leikkaukset ja palkkakuri toteutetaan siksi, koska jäsenyys valuuttaunionissa sitä edellyttää. Tässä tilanteessa Timo Soinin ja hänen puolueensa katu-uskottavuus alkaa olla pitemmän päälle lujilla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan mahdollinen pettymys kanavoituu, vasemmalle vaiko äärioikealle.

--

 

(Oheinen kirjoitus on luettavissa myös Näkötorni-blogista.)

]]>
70 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196167-talouskuri-ja-nujerrettu-populismi#comments Kotimaa Sun, 31 May 2015 19:51:03 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/196167-talouskuri-ja-nujerrettu-populismi
Naisten protesti http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/194178-naisten-protesti <p>&nbsp; &nbsp; &nbsp;<img alt="" height="230" src="http://cdn.mysitemyway.com/etc-mysitemyway/icons/legacy-previews/icons/green-metallic-orbs-icons-symbols-shapes/019339-green-metallic-orb-icon-symbols-shapes-female-symbol.png" width="197" />&nbsp; &nbsp; &nbsp;&nbsp;<img alt="" height="230" src="http://www.vaalit.fi/material/images/vaalit/vaalit.fi-kuvituskuvat/S8IDBwZIF/Vaaliuurna.gif" width="210" /></p><p>&nbsp;</p><p>Eduskuntavaalien jälkipelin yhteydessä on toistaiseksi puhuttu huomattavan vähän sukupuolen vaikutuksesta vaalitulokseen. On-Time Research Solutions Oy on tänään julkaissut <a href="http://ontime.fi/2015/04/alle-50-vuotiaat-kokoomus-suurin-piraatit-eduskuntaan-kdn-tilalle/">vaalien jälkeen tehdyn kyselytutkimuksen</a>, jossa on monen muun asian ohella tarkasteltu myös puoluekannatuksen eroja miesten ja naisten keskuudessa. Tulosta on kiintoisaa verrata parin vuoden takaiseen Ylen <a href="http://yle.fi/uutiset/ylen_puoluemittaus_paljastaa_perussuomalaiset_on_miesten_suosikkipuolue/6476989">teettämään vastaavaan kyselyyn</a>. Huomio kiinnittyy etenkin naispuolisten äänestäjien keskuudessa tapahtuneisiin puoluekannatuksen muutoksiin.</p><p>Kaksi vuotta sitten Yleisradion teettämä kysely antoi seuraavat tulokset naisäänestäjien puoluekannatukselle:</p><p>Kokoomus: 23,4%<br />Sosialidemokraatit: 19,6%<br />Keskusta: 17,7%<br />Vihreät: 12,1%<br />Perussuomalaiset: 11,3%</p><p><br />Tuoreessa tutkimuksessa lukemat ovat muuttuneet ratkaisevasti:</p><p>Keskusta: 22,6%<br />Sosialidemokraatit: 19,6%<br />Perussuomalaiset 16,3%<br />Vihreät: 12,2%<br />Kokoomus: 11,9%</p><p><br />Samaan aikaan miesten äänestyskäyttäytyminen ei ole merkittävästi muuttunut, poikkeuksena äänimääräänsä kasvattanut keskusta. Muiden puolueiden osalta miesten tulokset ovat lähestulkoon virhemarginaalin sisällä.</p><p>Kyse voi olla tilastollisesta oikusta tai sattumanvaraisesta tuloksesta, mutta pyörittelipä lukemia miten tahansa, niin lopputulokseksi jää, että naiset ratkaisivat nämä vaalit. Merkityksellistä on ennen kaikkea kokoomuksen naiskannatuksen häkellyttävä romahdus sekä perussuomalaisten rynnistys kolmen suuren joukkoon myös naisäänestäjien keskuudessa. Aiemmin jopa vihreät olivat perussuomalaisia enemmän naisäänestäjien suosiossa, mutta näissä vaaleissa järjestys vaihtui. Suomen Keskusta kohotti kannatustaan miesten ja naisten keskuudessa, mutta myös keskustassa naisten kannatus nousi enemmän.<br /><br />Kokoomuksen naiskannatuksen romahtamiselle voi hakea monia eri syitä. Eräs syy lienee ollut siinä, että kokoomuksen uusi puoluejohto tuli laiminlyöneeksi vuonna 2007 vaalivoiton tuoneen <a href="http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1413601936150">&quot;Sari Sairaanhoitajan&quot;</a> asian jotakuinkin täysin. <a href="http://www.hs.fi/kotimaa/a1411015517252">Kodinhoidontukeen ja lapsilisiin kohdistuneilla leikkauksilla</a> lienee niin ikään ollut osuutensa, etenkin kun puolue ryyditti vaalikampanjaansa lupaamalla vielä lisää leikkauksia. Samaan aikaan perussuomalaiset ja keskusta profiloituivat oppositiossa pitämällä&nbsp;<a href="http://www.suomenmaa.fi/etusivu/mit%C3%A4_kuuluu_sari_sairaanhoitajalle_6053727.html">näitä</a>&nbsp;<a href="http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7269928.html">kaikkia</a>&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1396060479942">asioita</a>&nbsp;<a href="https://www.suomenuutiset.fi/ps-naiset-perheita-tuettava-aitiysneuvolasta-lahtien/">esillä</a>,&nbsp;puolustamalla perhepolitiikkaa&nbsp;ja vastustamalla kokoomuksen leikkauslinjaa.&nbsp;Tämän lisäksi etenkin perussuomalaiset näyttäisi onnistuneen naisehdokkaiden asettelussaan varsin hyvin.<br /><br />Tarinan opetus? Vaalien jälkeen on kauhisteltu Suomen muuttumista vanhoillisemmaksi ja piesty suuta maakuntien ja kaupungin kuvitteellisista kuplayhteisöistä. Vaalituloksen todellinen sisältö näyttäisi kuitenkin olevan naisten protestissa. Pääministeripuolueen viitattua neljän vuoden ajan kintaalla etenkin naispuolisten äänestäjien kannalta tärkeille asioille huomattava osa naisista päätti äänestää niitä puolueita, jotka olivat ilmaisseet halunsa tehdä näille asioille jotain. Ennen kaikkea naisten äänet suuntautuivat niille kahdelle puolueelle, joilla oli kannatuksensa puolesta paras mahdollisuus päästä myös lunastamaan lupauksensa, olivatpa näiden puolueiden prioriteetit sitten muuten minkälaiset hyvänsä.</p>            

 

Eduskuntavaalien jälkipelin yhteydessä on toistaiseksi puhuttu huomattavan vähän sukupuolen vaikutuksesta vaalitulokseen. On-Time Research Solutions Oy on tänään julkaissut vaalien jälkeen tehdyn kyselytutkimuksen, jossa on monen muun asian ohella tarkasteltu myös puoluekannatuksen eroja miesten ja naisten keskuudessa. Tulosta on kiintoisaa verrata parin vuoden takaiseen Ylen teettämään vastaavaan kyselyyn. Huomio kiinnittyy etenkin naispuolisten äänestäjien keskuudessa tapahtuneisiin puoluekannatuksen muutoksiin.

Kaksi vuotta sitten Yleisradion teettämä kysely antoi seuraavat tulokset naisäänestäjien puoluekannatukselle:

Kokoomus: 23,4%
Sosialidemokraatit: 19,6%
Keskusta: 17,7%
Vihreät: 12,1%
Perussuomalaiset: 11,3%


Tuoreessa tutkimuksessa lukemat ovat muuttuneet ratkaisevasti:

Keskusta: 22,6%
Sosialidemokraatit: 19,6%
Perussuomalaiset 16,3%
Vihreät: 12,2%
Kokoomus: 11,9%


Samaan aikaan miesten äänestyskäyttäytyminen ei ole merkittävästi muuttunut, poikkeuksena äänimääräänsä kasvattanut keskusta. Muiden puolueiden osalta miesten tulokset ovat lähestulkoon virhemarginaalin sisällä.

Kyse voi olla tilastollisesta oikusta tai sattumanvaraisesta tuloksesta, mutta pyörittelipä lukemia miten tahansa, niin lopputulokseksi jää, että naiset ratkaisivat nämä vaalit. Merkityksellistä on ennen kaikkea kokoomuksen naiskannatuksen häkellyttävä romahdus sekä perussuomalaisten rynnistys kolmen suuren joukkoon myös naisäänestäjien keskuudessa. Aiemmin jopa vihreät olivat perussuomalaisia enemmän naisäänestäjien suosiossa, mutta näissä vaaleissa järjestys vaihtui. Suomen Keskusta kohotti kannatustaan miesten ja naisten keskuudessa, mutta myös keskustassa naisten kannatus nousi enemmän.

Kokoomuksen naiskannatuksen romahtamiselle voi hakea monia eri syitä. Eräs syy lienee ollut siinä, että kokoomuksen uusi puoluejohto tuli laiminlyöneeksi vuonna 2007 vaalivoiton tuoneen "Sari Sairaanhoitajan" asian jotakuinkin täysin. Kodinhoidontukeen ja lapsilisiin kohdistuneilla leikkauksilla lienee niin ikään ollut osuutensa, etenkin kun puolue ryyditti vaalikampanjaansa lupaamalla vielä lisää leikkauksia. Samaan aikaan perussuomalaiset ja keskusta profiloituivat oppositiossa pitämällä näitä kaikkia asioita esillä, puolustamalla perhepolitiikkaa ja vastustamalla kokoomuksen leikkauslinjaa. Tämän lisäksi etenkin perussuomalaiset näyttäisi onnistuneen naisehdokkaiden asettelussaan varsin hyvin.

Tarinan opetus? Vaalien jälkeen on kauhisteltu Suomen muuttumista vanhoillisemmaksi ja piesty suuta maakuntien ja kaupungin kuvitteellisista kuplayhteisöistä. Vaalituloksen todellinen sisältö näyttäisi kuitenkin olevan naisten protestissa. Pääministeripuolueen viitattua neljän vuoden ajan kintaalla etenkin naispuolisten äänestäjien kannalta tärkeille asioille huomattava osa naisista päätti äänestää niitä puolueita, jotka olivat ilmaisseet halunsa tehdä näille asioille jotain. Ennen kaikkea naisten äänet suuntautuivat niille kahdelle puolueelle, joilla oli kannatuksensa puolesta paras mahdollisuus päästä myös lunastamaan lupauksensa, olivatpa näiden puolueiden prioriteetit sitten muuten minkälaiset hyvänsä.

]]>
55 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/194178-naisten-protesti#comments Kotimaa Eduskuntavaalit 2015 Mon, 27 Apr 2015 15:17:21 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/194178-naisten-protesti
Jääkäriliikkeen muistolle http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188433-jaakariliikkeen-muistolle <p><img alt="" height="220" src="http://www.mannerheim.fi/valokuva/13/jlippu.jpg" width="283" /><img alt="" height="208" src="https://stadtverordneter.files.wordpress.com/2014/01/volksbund.jpg?w=584&amp;h=362" width="334" /></p><p>Sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen on Suomessa vietetty jääkäriliikkeen merkkivuosia. Jääkärien myytokseen kuuluneen&nbsp;<a href="http://www.satakunnanviikko.fi/jutut/uutiset/jaakarit-olivat-lapileikkaus-kansasta">Ostrobotnian kassahuonekokouksen</a>&nbsp;satavuotispäiviä ehdittiin viettää jo syksyllä, ja tänä viikonloppuna sai vuoronsa Lockstedtin harjoitusleirin aloittanut<em>&nbsp;pfadfinder</em>-kurssi, jota<a href="http://yle.fi/uutiset/jaakariliikkeen_syntya_juhlitaan_nayttavasti_saksassa/7836416">&nbsp;juhlistettiin myös Saksassa</a>. Yleisradio on myös julkaissut Elävässä Arkistossaan koko joukon&nbsp;<a href="http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/23/uutta-valoa-jaakarihistoriaan-nain-he-itse-sen-kertoivat">historiallisia jääkärihaastatteluja</a>, joten sadan vuoden takaista vierastaistelija-ilmiötä, joka aikanaan synnytti itsenäisen Suomen puolustusvoimat, on muisteltu varsin kiitettävästi.<br /><br />Saksassa järjestettyjen muistojuhlien valmistelu aiheutti tammikuussa pienen poliittisen myrskyn vesilasissa, kun<a href="http://yle.fi/uutiset/vasenryhma_esitti_vastalauseen_jussi_niiniston_matkasta/7736520?origin=rss">&nbsp;vasenryhmän Jyrki Yrttiaho</a>&nbsp;vastusti puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön matkaa muistotilaisuuteen. Episodia voi pitää tavallaan osoituksena siitä, miten jääkäriliikkeen monitahoinen luonne, jota Matti Lackman on&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Punaj%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit">käsitellyt</a>&nbsp;<a href="http://tuomioja.org/kirjavinkit/2001/01/matti-lackman-suomen-vai-saksan-puolesta-jaakareiden-tuntematon-historia/">teoksissaan</a>, on päässyt monelta unohtumaan. Alun alkaen myös työväenliikkeen edustajia oli&nbsp;jääkärivärväyksessä mukana, ja eräs jääkärietapeista sijaitsi vielä nykyisinkin ilmestyvän&nbsp;<em>Kansan tahto</em>&nbsp;-sanomalehden toimituksessa Oulussa. Saksan itärintaman joukoissa maailmansodan aikana esiintynyt radikalismi ilmeni myös suomalaisessa jääkäripataljoonassa, jossa se yhdistyi vapaaehtoisten epäluottamukseen keisarillisia isäntiään kohtaan. Suomalaisessa pataljoonassa oli &quot;työläisjääkärien toimeenpaneva komitea&quot; ja eräässä vaiheessa vieläpä oma sotilasneuvostonsa, jossa &nbsp;jäsenenä oli muun muassa tuolloinen&nbsp;<em>hilfsgruppenführer</em>&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Hannula">Bror Erik Hannula</a>, sittemmin aikanaan Viron ja Aunuksen heimosotaretkien sankari.</p><p>Satavuotisjuhlien yhteydessä on ylipäätään korostettu varsin vähän jääkärien luonnetta poliittisina vallankumouksellisina, mutta sitä he kuitenkin olivat. Vielä vuosina 1914-1915 ajatus siitä, että Suomi voisi irtautua Venäjän keisarikunnasta, joko omin voimin tai imperiumin oman romahtamisen myötä, oli nimenomaan vallankumouksellinen ajatus. Suomalaiset jääkärit vertautuivat täten muihin Euroopan kansallisiin vapausliikkeisiin, jotka maailmansodan seurauksena pyrkivät etsimään ponnistuksilleen tukea keskusvaltain sodanjohdolta. Itsenäisyyttä tavoitelleisiin Venäjän hallitsemiin kansakuntiin lukeutuivat myös puolalaiset, jotka varustivat oman vapaaehtoisosastonsa. Sosialistipuolueessa aloittaneen Józef&nbsp;Piłsudskin komentamat&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Polish_Legions_in_World_War_I">puolalaiset legioonat</a>&nbsp;osallistuivat Venäjän vastaisiin taisteluihin Itävalta-Unkarin armeijassa, ja&nbsp;<a href="http://youtu.be/gSL6Gfvfc0A">legioonien marssi</a>&nbsp;sai Puolan sotavoimissa saman symbolisen merkityksen kuin Sibeliuksen&nbsp;<em>Jääkärinmarssi</em>&nbsp;oman maamme armeijassa. Saksasta etsivät tukea myös brittiläistä imperiumia vastaan taistelleet&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Easter_Rising">irlantilaiset tasavaltalaiset</a>, joiden aktivismi tosin kanavoitui Saksaan lähetetyn vapaaehtoisosaston sijasta aseelliseen toimintaan oman kotimaan kamaralla. Tämä ei ollut tuntematonta suomalaisille jääkäreillekään. Vuoden 1916 aikana jääkärit räjäyttivät venäläisen ammusvarikon Kilpisjärvellä ja ottivat yhteen suomalaisten poliisien ja venäläisten santarmien kanssa&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Simon_kahakka">Simon kahakassa</a>.&nbsp;Konstaapeli Matti Palomäen&nbsp;<a href="http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1041&amp;lang=1">murha</a>&nbsp;muistutti monin tavoin IRA:n toteuttamia poliisimurhia ja oli erikoinen esimerkki jääkäriliikkeen turvautumisesta terroristeille ominaisiin menetelmiin.</p><p>Vallankumouksellisuus ei jäänyt vain sodanajan ilmiöksi. Puolassa, Irlannissa ja Suomessa nousi maailmansodan jälkeen kysymykseksi se, miten radikaalissa poliittisessa liikkeessä toimineet vapaustaistelijat sopeutuisivat rauhan oloihin. Kaikissa maissa tämä merkitsi vanhojen vapaussoturien jakautumista. Osa hyväksyi uuden&nbsp;<em>status quon&nbsp;</em>ja tunnusti uuden kansanvaltaisen hallinnon sellaisena laillisena esivaltana, jonka puolesta he olivat taistelleet. Osa puolestaan säilytti vanhan radikalisminsa ja halusi jatkaa taistelua vieläkin pitemmälle, joko ulkomaista tai kotimaista vihollista vastaan.&nbsp;Irlannissa brittien kanssa solmittu sopimus merkitsi itsenäisyyssodan veteraanien jakautumista, ja&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Irish_Republican_Army_%281922%E2%80%9369%29">sopimusta vastustanut IRA</a>&nbsp;jatkoi eri muodoissaan toimintaansa terroristijärjestönä aina meidän päiviimme asti. Puolassa sikäläiset legioonalaiset jakautuivat toisaalta kenraali&nbsp;<a href="https://jojalonen.wordpress.com/wp-admin/%20http://en.wikipedia.org/wiki/W%C5%82adys%C5%82aw_Sikorski">Władysław Sikorskin</a>&nbsp;kaltaisiin parlamentaarisen demokratian kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka tukivat&nbsp;marsalkka Piłsudskin&nbsp;<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/May_Coup_%28Poland%29">vuoden 1926 sotilasvallankaappausta</a>. Suomessa vastaava jakautuminen nähtiin Lapuan liikkeen aikana, jolloin äärioikeiston voimahahmo, jääkärikenraalimajuri&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/K._M._Wallenius">Kurt Martti Wallenius</a>&nbsp;toimi Mäntsälän kapinan päälietsojana, kun taas jääkärikenraali&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Sihvo">Aarne Sihvo</a>&nbsp;pysyi lojaalina demokratialle.&nbsp;<br /><br />Suomen kannalta ratkaiseva merkitys jääkäriliikkeen maltillistumisessa oli kenties sillä, että vuoden 1899 jälkeinen reaktio venäläistämistoimia vastaan, samoin kuin vuonna 1918 syntyneen valkoisen Suomen identiteetti, olivat alusta asti rakentuneet ajatukselle laillisen järjestyksen ylläpitämisestä. Itsenäisyyden toteuduttua myös jääkärien enemmistön oli hylättävä vanha vallankumouksellisuutensa ja hyväksyttävä uusi vastuunsa esivallan ja laillisuuden ylläpitäjinä, maan uutena esikuvallisena sotilaseliittinä. Tässä mielessä jääkäriliikkeen historia tarjoaa esimerkin siitä, miten itsenäisen Suomen poliittinen järjestelmä on kyennyt sopeuttamaan myös radikaalit ainekset lopulta demokratian palvelijoiksi.&nbsp;Oma vaatimaton vaikutuksensa saattoi olla myös sillä, että jääkäreillä ei ollut omaa&nbsp;Piłsudskin kaltaista karismaattista johtajaa, joka olisi voinut olla sotilaskaappauksen keulakuva. Sisällissodassa hallituksen joukkoja komentaneen C. G. E. Mannerheimin tausta oli ollut tsaarin sotaväessä, mikä oli ollut nimenomaan kovan linjan jääkäreille aluksi vaikea pala nieltäväksi, ja sodan päätyttyä Mannerheim oli vetäytynyt suosiolla päivänpolitiikasta.<br /><br />Suomalaisten jääkärien sopeutumisessa yhteiskuntaan oma roolinsa oli myös sosiaalisella työllä. Ville Kivimäen taannoisen&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/a1385003137715">Tieto-Finlandian arvoisen teoksen</a>&nbsp;kuvailemat henkiset haasteet ja niiden murheelliset seuraukset olivat tuttuja myös jääkäriliikkeen veteraaneille. Käsittelin itse jääkäriupseerien keskuudessa ilmenneitä sotatraumatapauksia takavuosina kirjoittamassani&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1353068154163">Eino Polónin elämänkerrassa</a>&nbsp;ja sittemmin myös&nbsp;<a href="http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=5&amp;t=2676"><em>Lähde</em>-aikakauskirjalle</a>&nbsp;laatimassani artikkelissa. Jääkärien sotakokemukseen lukeutuivat maanalaisen liikkeen vainoharhainen ilmapiiri, maanpakolaisen elämä vailla varmuutta kotiinpaluusta, henkisesti haastava palvelus vieraan vallan armeijassa, kaltoinkohtelu vierasmaalaisten esimiesten taholta, ja lopulta antikliimaksin omainen paluu kotimaahan, puukoniskuksi ja petokseksi koettu punaisten vallankumous ja katkera taistelu omia maanmiehiä vastaan. Stressi ja tuska purkautuivat osiin valkoiseen terroriin, osin sodanjälkeiseen alkoholismiin ja itsemurhiin, joita jääkäriliikkeen aktivistit käsittelivät itse avoimesti&nbsp;<em>Jääkäri-Invalidi</em>- ja&nbsp;<em>Parole</em>-julkaisuissa. Eräät tapauksista saivat murheellista julkisuutta.&nbsp;Tammikuussa 1926 autopataljoonan komentaja, jääkärimajuri Leonard Knaapi ampui &quot;hetkellisen mielenhäiriön vallassa&quot; kaksi lastaan, vaimonsa ja itsensä, eräässä oman aikansa perhesurma-tapauksessa. Jääkärieläkekomitean vuonna 1935 laatiman selonteon perusteella viisitoista jääkäriä oli &quot;pysyvästi mielisairaita&quot;, neljä oli &quot;kuollut mielisairauden vuoksi&quot; ja yksitoista oli tehnyt itsemurhan. Mäntsälän kapinan jälkeisinä vuosina saivat sosiaalinen työ kovia kokeneiden jääkärien parissa sekä veteraanien keskinäinen vertaistuki korostetun merkityksen Jääkäriliiton toiminnassa.</p><p>Jääkäriliikkeen satavuotisjuhlien yhteydessä on tärkeää muistaa jääkäriliike kaikessa vivahteikkuudessaan. Vastikään laadin<a href="http://www.lvi.lv/lv/LVIZ.htm">&nbsp;Latvian historiallisen instituutin aikakauskirjalle</a>&nbsp;vertailevan artikkelin jääkäreistä ja puolalaisista legioonalaisista, johon voi tutustua kokonaisuudessaan myös&nbsp;<a href="http://www.lvi.lv/lv/LVIZ_2014_files/4.numurs/J_Jalonen_From_Volunteer_Soldiers_to_Military_Elites_LVIZ_2014_4.pdf">verkkoversiona</a>. Jääkärien sadan vuoden takainen sotaretki sai päätöksensä Kuurinmaalla, joten suomalaisia sotilaita on muisteltu myös Latviassa. Kuten olen artikkelin viimeisessä kappaleessa todennut, jääkärien tarina kaikessa rikkaudessaan on osa ensimmäisen maailmansodan värikästä panoraamaa. Muiden vapaaehtoisten tavoin myös jääkärit olivat kirjava ja kiehtova joukko poliittisia radikaaleja, vapaustaistelijoita, yhteistoimintamiehiä, terroristeja, opportunisteja, runoilijoita, paremman yhteiskunnan puolesta toimineita aktivisteja, demokratian puolustajia, valtiomiehiä ja tavallisia ihmisiä. Heidän taustansa olivat moninaiset, ja niin olivat myös heidän kohtalonsa.</p><p>&nbsp;</p><p><em>(Kirjoitus on julkaistu myös <a href="https://jojalonen.wordpress.com/2015/03/01/jaakariliikkeen-muistolle/">Näkötorni-blogissa</a>.)</em></p>

Sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen on Suomessa vietetty jääkäriliikkeen merkkivuosia. Jääkärien myytokseen kuuluneen Ostrobotnian kassahuonekokouksen satavuotispäiviä ehdittiin viettää jo syksyllä, ja tänä viikonloppuna sai vuoronsa Lockstedtin harjoitusleirin aloittanut pfadfinder-kurssi, jota juhlistettiin myös Saksassa. Yleisradio on myös julkaissut Elävässä Arkistossaan koko joukon historiallisia jääkärihaastatteluja, joten sadan vuoden takaista vierastaistelija-ilmiötä, joka aikanaan synnytti itsenäisen Suomen puolustusvoimat, on muisteltu varsin kiitettävästi.

Saksassa järjestettyjen muistojuhlien valmistelu aiheutti tammikuussa pienen poliittisen myrskyn vesilasissa, kun vasenryhmän Jyrki Yrttiaho vastusti puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön matkaa muistotilaisuuteen. Episodia voi pitää tavallaan osoituksena siitä, miten jääkäriliikkeen monitahoinen luonne, jota Matti Lackman on käsitellyt teoksissaan, on päässyt monelta unohtumaan. Alun alkaen myös työväenliikkeen edustajia oli jääkärivärväyksessä mukana, ja eräs jääkärietapeista sijaitsi vielä nykyisinkin ilmestyvän Kansan tahto -sanomalehden toimituksessa Oulussa. Saksan itärintaman joukoissa maailmansodan aikana esiintynyt radikalismi ilmeni myös suomalaisessa jääkäripataljoonassa, jossa se yhdistyi vapaaehtoisten epäluottamukseen keisarillisia isäntiään kohtaan. Suomalaisessa pataljoonassa oli "työläisjääkärien toimeenpaneva komitea" ja eräässä vaiheessa vieläpä oma sotilasneuvostonsa, jossa  jäsenenä oli muun muassa tuolloinen hilfsgruppenführer Bror Erik Hannula, sittemmin aikanaan Viron ja Aunuksen heimosotaretkien sankari.

Satavuotisjuhlien yhteydessä on ylipäätään korostettu varsin vähän jääkärien luonnetta poliittisina vallankumouksellisina, mutta sitä he kuitenkin olivat. Vielä vuosina 1914-1915 ajatus siitä, että Suomi voisi irtautua Venäjän keisarikunnasta, joko omin voimin tai imperiumin oman romahtamisen myötä, oli nimenomaan vallankumouksellinen ajatus. Suomalaiset jääkärit vertautuivat täten muihin Euroopan kansallisiin vapausliikkeisiin, jotka maailmansodan seurauksena pyrkivät etsimään ponnistuksilleen tukea keskusvaltain sodanjohdolta. Itsenäisyyttä tavoitelleisiin Venäjän hallitsemiin kansakuntiin lukeutuivat myös puolalaiset, jotka varustivat oman vapaaehtoisosastonsa. Sosialistipuolueessa aloittaneen Józef Piłsudskin komentamat puolalaiset legioonat osallistuivat Venäjän vastaisiin taisteluihin Itävalta-Unkarin armeijassa, ja legioonien marssi sai Puolan sotavoimissa saman symbolisen merkityksen kuin Sibeliuksen Jääkärinmarssi oman maamme armeijassa. Saksasta etsivät tukea myös brittiläistä imperiumia vastaan taistelleet irlantilaiset tasavaltalaiset, joiden aktivismi tosin kanavoitui Saksaan lähetetyn vapaaehtoisosaston sijasta aseelliseen toimintaan oman kotimaan kamaralla. Tämä ei ollut tuntematonta suomalaisille jääkäreillekään. Vuoden 1916 aikana jääkärit räjäyttivät venäläisen ammusvarikon Kilpisjärvellä ja ottivat yhteen suomalaisten poliisien ja venäläisten santarmien kanssa Simon kahakassa. Konstaapeli Matti Palomäen murha muistutti monin tavoin IRA:n toteuttamia poliisimurhia ja oli erikoinen esimerkki jääkäriliikkeen turvautumisesta terroristeille ominaisiin menetelmiin.

Vallankumouksellisuus ei jäänyt vain sodanajan ilmiöksi. Puolassa, Irlannissa ja Suomessa nousi maailmansodan jälkeen kysymykseksi se, miten radikaalissa poliittisessa liikkeessä toimineet vapaustaistelijat sopeutuisivat rauhan oloihin. Kaikissa maissa tämä merkitsi vanhojen vapaussoturien jakautumista. Osa hyväksyi uuden status quon ja tunnusti uuden kansanvaltaisen hallinnon sellaisena laillisena esivaltana, jonka puolesta he olivat taistelleet. Osa puolestaan säilytti vanhan radikalisminsa ja halusi jatkaa taistelua vieläkin pitemmälle, joko ulkomaista tai kotimaista vihollista vastaan. Irlannissa brittien kanssa solmittu sopimus merkitsi itsenäisyyssodan veteraanien jakautumista, ja sopimusta vastustanut IRA jatkoi eri muodoissaan toimintaansa terroristijärjestönä aina meidän päiviimme asti. Puolassa sikäläiset legioonalaiset jakautuivat toisaalta kenraali Władysław Sikorskin kaltaisiin parlamentaarisen demokratian kannattajiin ja toisaalta niihin, jotka tukivat marsalkka Piłsudskin vuoden 1926 sotilasvallankaappausta. Suomessa vastaava jakautuminen nähtiin Lapuan liikkeen aikana, jolloin äärioikeiston voimahahmo, jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Wallenius toimi Mäntsälän kapinan päälietsojana, kun taas jääkärikenraali Aarne Sihvo pysyi lojaalina demokratialle. 

Suomen kannalta ratkaiseva merkitys jääkäriliikkeen maltillistumisessa oli kenties sillä, että vuoden 1899 jälkeinen reaktio venäläistämistoimia vastaan, samoin kuin vuonna 1918 syntyneen valkoisen Suomen identiteetti, olivat alusta asti rakentuneet ajatukselle laillisen järjestyksen ylläpitämisestä. Itsenäisyyden toteuduttua myös jääkärien enemmistön oli hylättävä vanha vallankumouksellisuutensa ja hyväksyttävä uusi vastuunsa esivallan ja laillisuuden ylläpitäjinä, maan uutena esikuvallisena sotilaseliittinä. Tässä mielessä jääkäriliikkeen historia tarjoaa esimerkin siitä, miten itsenäisen Suomen poliittinen järjestelmä on kyennyt sopeuttamaan myös radikaalit ainekset lopulta demokratian palvelijoiksi. Oma vaatimaton vaikutuksensa saattoi olla myös sillä, että jääkäreillä ei ollut omaa Piłsudskin kaltaista karismaattista johtajaa, joka olisi voinut olla sotilaskaappauksen keulakuva. Sisällissodassa hallituksen joukkoja komentaneen C. G. E. Mannerheimin tausta oli ollut tsaarin sotaväessä, mikä oli ollut nimenomaan kovan linjan jääkäreille aluksi vaikea pala nieltäväksi, ja sodan päätyttyä Mannerheim oli vetäytynyt suosiolla päivänpolitiikasta.

Suomalaisten jääkärien sopeutumisessa yhteiskuntaan oma roolinsa oli myös sosiaalisella työllä. Ville Kivimäen taannoisen Tieto-Finlandian arvoisen teoksen kuvailemat henkiset haasteet ja niiden murheelliset seuraukset olivat tuttuja myös jääkäriliikkeen veteraaneille. Käsittelin itse jääkäriupseerien keskuudessa ilmenneitä sotatraumatapauksia takavuosina kirjoittamassani Eino Polónin elämänkerrassa ja sittemmin myös Lähde-aikakauskirjalle laatimassani artikkelissa. Jääkärien sotakokemukseen lukeutuivat maanalaisen liikkeen vainoharhainen ilmapiiri, maanpakolaisen elämä vailla varmuutta kotiinpaluusta, henkisesti haastava palvelus vieraan vallan armeijassa, kaltoinkohtelu vierasmaalaisten esimiesten taholta, ja lopulta antikliimaksin omainen paluu kotimaahan, puukoniskuksi ja petokseksi koettu punaisten vallankumous ja katkera taistelu omia maanmiehiä vastaan. Stressi ja tuska purkautuivat osiin valkoiseen terroriin, osin sodanjälkeiseen alkoholismiin ja itsemurhiin, joita jääkäriliikkeen aktivistit käsittelivät itse avoimesti Jääkäri-Invalidi- ja Parole-julkaisuissa. Eräät tapauksista saivat murheellista julkisuutta. Tammikuussa 1926 autopataljoonan komentaja, jääkärimajuri Leonard Knaapi ampui "hetkellisen mielenhäiriön vallassa" kaksi lastaan, vaimonsa ja itsensä, eräässä oman aikansa perhesurma-tapauksessa. Jääkärieläkekomitean vuonna 1935 laatiman selonteon perusteella viisitoista jääkäriä oli "pysyvästi mielisairaita", neljä oli "kuollut mielisairauden vuoksi" ja yksitoista oli tehnyt itsemurhan. Mäntsälän kapinan jälkeisinä vuosina saivat sosiaalinen työ kovia kokeneiden jääkärien parissa sekä veteraanien keskinäinen vertaistuki korostetun merkityksen Jääkäriliiton toiminnassa.

Jääkäriliikkeen satavuotisjuhlien yhteydessä on tärkeää muistaa jääkäriliike kaikessa vivahteikkuudessaan. Vastikään laadin Latvian historiallisen instituutin aikakauskirjalle vertailevan artikkelin jääkäreistä ja puolalaisista legioonalaisista, johon voi tutustua kokonaisuudessaan myös verkkoversiona. Jääkärien sadan vuoden takainen sotaretki sai päätöksensä Kuurinmaalla, joten suomalaisia sotilaita on muisteltu myös Latviassa. Kuten olen artikkelin viimeisessä kappaleessa todennut, jääkärien tarina kaikessa rikkaudessaan on osa ensimmäisen maailmansodan värikästä panoraamaa. Muiden vapaaehtoisten tavoin myös jääkärit olivat kirjava ja kiehtova joukko poliittisia radikaaleja, vapaustaistelijoita, yhteistoimintamiehiä, terroristeja, opportunisteja, runoilijoita, paremman yhteiskunnan puolesta toimineita aktivisteja, demokratian puolustajia, valtiomiehiä ja tavallisia ihmisiä. Heidän taustansa olivat moninaiset, ja niin olivat myös heidän kohtalonsa.

 

(Kirjoitus on julkaistu myös Näkötorni-blogissa.)

]]>
14 http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188433-jaakariliikkeen-muistolle#comments Kotimaa Jääkäriliike Sun, 01 Mar 2015 11:48:42 +0000 Jussi Jalonen http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188433-jaakariliikkeen-muistolle